Huomenna se alkaa

eli siis NaNoWrimo. Ai että mikäkö se on? National Novel Writing Month (NaNoWriMo tai joskus vain NaNo) eli kansallinen romaaninkirjoituskuukausi  on vuosittainen marraskuun ajan kestävä kirjoitusprojekti, jossa tavoitteena on kirjoittaa 50 000 sanan mittainen romaani kuukauden aikana. Nimestään huolimatta NaNoWriMo on laajentunut kansainväliseksi ja mukana on ollut monia osallistujia Suomestakin.

NaNoWriMossa päämääränä on nimenomaan kirjoittaa 50 000 sanaa, jonka ei tarvitse olla viimeistelty tai edes kokonainen romaani. Sen täytyy kuitenkin olla romaani eikä esimerkiksi novellikokoelma tai tietokirja. Kyseessä ei ole varsinainen kilpailu - tavoitteena on "voitto", mutta palkintoja ei jaeta. Muutamia NaNoWriMossa aloitettuja romaaneja on sittemmin julkaistu. Suomeksi kirjoittaville osallistujille projektissa on selvästi enemmän haastetta kuin englanninkielisille, sillä englannin kielessä 50 000 sanaa on vielä lyhyt romaani, siinä missä suomeksi se on jo paljon laajempi kokonaisuus.(Wikipedia).

Viime vuonna ilmoittautuneita oli noin 120.000. Suomessakin meitä on hieman yli 350 kirjoittajaa.

Romaanilla on aihe ja karkea sisällysrunko. Huomenna se alkaa.

Kontrollin ajasta kuluttajien autokommunikaatioon

Markkinointiviestinnän viikon tämän päivän kohokohta oli eittämättä professori Alf Rehnin esitys "Mahdollistamisen murros - miksi mediat eivät enää kiinnosta eikä luovuus enää riitä?"

Alf Rehn ravisteli viestintäväkeä huomaamaan sen, että sosiaalisen median teknologia ei sinänsä ole kiinnostavaa, sehän on vain teknologiaa. Kiinnostavaa sen sijaan on, millaisia muutoksia sosiaalinen media aiheuttaa yritysten ja kuluttajien suhteeseen.

Kun aikaisemmin yritys on viestinnällään voinut kontrolloida kuluttajille meneviä viestejä, ollaan nyt halvan teknologian, kaikkialla läsnä olevan median ja loputtoman sisällön vuoksi tilanteessa, jossa markkinat alkavat autokommunikoida keskenään. Kuluttajat eivät tarvitse enää yritystä tai sen lupaa keskustellakseen yrityksen tuottaista tai palveluista ja saadakseen aikaan suuriakin muutoksia.

Yrityksen mahdollisuudet kontrolloida siitä käytyä keskustelua ovat nykyisin olemattomat. Kuluttajat myös luottavat yhä enenevässä määrin vertaisarvioihin ja nettipalautteeseen tuotteiden valinnassa eivätkä enää pidä yrityksen itse lähettämiä viestejä kovin luotettavina.

Rehnin mielestä finanssikriisin sijasta pitäisikin puhua luottamuskriisistä, sillä luottamus yrityksiin on heikentynyt. Tämä johtaa jatkossa yhä suurempaan läpinäkyvyyden tarpeeseen yritysten toiminnassa, sillä kuluttajien vaatimuksesta toimintaa täytyy avata näkyväksi luottamuksen palauttamiseksi. Salailu luo heti ajatuksen epäluotettavuudesta.

Viestinnällä tulisikin olla uusi rooli muuttuneessa tilanteessa: sen sijaan että jaellaan informaatiota, pitäisikin kutsua kuluttajia ja mielipidevaikuttajia yhteiseen keskusteluun asioista. Invites instead of information.

Hyvin värikäs esiintyjä ja tarinankertoja tämä professori Rehn, suosittelen ehdottamasti kuuntelemaan jos sattuu kohdalle.Harmi ettei Youtubesta löytynyt tarpeeksi hyvänlaatuista videota hänen esiintymistavastaan linkattavaksi. Ja blogissansa lisätietoja myös.

Hullut soittavat aina maanantaisin

Kirjamessut jäivät tältä vuodelta väliin. Kaipasin sittenkin enemmän omaa rauhaa ja hiljaisuutta kuin väentungosta ja hälinää. Messuttoman ajan käytin kahden novellin raakatekstin tuottamiseen. Kotona oli siihen hyvä mahdollisuus, koska Elämäni Mies ja Ekaluokkalainen olivat poissa koko viikonvaihteen omien harrastustensa tiimoilta.

Kuva Flickr/dbdbrobot

Ensimmäisen aihio oli peräisin niinkin kaukaa kuin vuodelta 1995, mutta aihe alkoi kummitella mielessäni uudelleen niin paljon, että oli pakko kaivaa se uudestaan esille. Pienellä muokkaamisella selvisin eteenpäin, vaikka matkaa valmiiseen on edessä eikä tarinakaan vielä oikein tiedä mihin haluaa päätyä.

Toinenkin novelliteksti on vanhaa kantaa, oikeastaan kahdeksan vuoden takaa. Se vaatii enemmän työstämistä, mutta liittyy löyhästi tuohon edelliseen ja jopa pari viikkoa sitten tehtyyn novelliin. Jonkinlainen aihepiiri alkaa hahmottua, asiat haluavat tulla kirjoitetuksi ja samalla käsitellyiksi.

Väliaikoina olen kuunnellut Helena Sinervon Runoilijan talossa äänikirjana. Koskettava kuvaus Eeva-Liisa Mannerin elämästä, kun hän siivoaa menneisyytensä roinia maanjäristyksessä raunioituneen Espanjan-talonsa hävityksen keskellä. Kuinka mestarillista faktan ja fiktion yhdistelemistä, kuinka herkkää ja samalla rujon rehellistä toisen nahkoihin asettumista! Ja kuinka sopivaa minun tämänhetkisiin tunnelmiini.

Viikonlopun kirjallisiin havaintoihin loppukaneetiksi vielä HeSarin jutusta bongattu tieto, että suuret kustantajat eivät esikoisia julkaise. WSOY:n ja Tammen ohjelmissa oli kummallakin vain yksi esikoiskirjailijan teos, Otavalla kolme. Runouden esikoisen saatteli maailmaan vain Teos, yhden sellaisen. Kun vielä kuulemme juttuja kustantamoiden henkilöstövähennyksistä ja johtamisongelmista, ei välitöntä parannusta liene odotettavissa. Vaikeina aikoina leikataan siitä, mikä ei myy, toteaa lakonisesti Antti Majander, HS:n kirjallisuuspalkinnon raadin puheenjohtaja.

Eipä siis ole paljon toiveita julkaisemisen suhteen ainakaan isoissa taloissa. Nyt kun romaanikäsikirjoitukselleni on näytetty ovea jo kolmessa isossa kustantamossa, täytyy ottaa esiin varasuunnitelma B. Yksi hylsy isosta talosta on vielä tulematta, saa nähdä kauanko sen tuleminen kestää (tähän mennessä on kestänyt yli kahdeksan kuukautta).

Vaikka olen herkällä korvalla kuunnellut kirjoittajakollegoiden samanlaisia kokemuksia, minut yllätti se, miten yliolkaisesti isot kustantamot suhtautuvat heille teoksiaan lähettäviin. Käsittely kestää toivottaman kauan, mitään väliaikatietoja ei anneta ja niiden tiedustelua pidetään kustantamossa ainostaan kiusallisena ja lopputulema on monistettu lappu, johon kesäharjoittelija raapustaa kahden lauseen perään puumerkkinsä. Sähköposteihin ei vaivauduta vastaamaan. Eräs kustantamossa töissä ollut kirjoittajakollega kertoi, että heillä oli sanonta "Hullut soittavat aina maanantaisin" kun tuli puhetta siitä, että joku kirjoittaja kyseli käsiksensä kohtaloa.

Jotain prosessin virtaviivaistamista voisin ehdottaa, kun olen tämän asiakastyytyväisyysproblematiikan kanssa joskus painiskellut. 2000-luvun käsikirjoitusten hankintaprosessi voisi toimia jotensakin näin:
1. Kustantamo ottaa mielellään vastaan käsikirjoituksia sähköisesti. Jos joku sen haluaa lukea yhä paperilta, kustantamoon varataan tulostin tätä varten. Näin aikaa ja rahaa ei myöskään kulu hylättyjen (lähes lukemattomien) käsikirjoitusnippujen palautteluun.
2. Kustantamo ilmoittaa lyhyellä sähköpostilla tai kirjeellä käsikirjoituksen saapumisesta ja tavoitekäsittelyajasta.
3. Kustantamon kustannustoimittajaharjoittelija karsii käsikirjoitusten pinosta täysin mahdottomat, kokonaan kielipuolet, aiheeltaan sopimattomat ja hullujen tuotokset. Näille lähetetään pikaisesti vastaus, jossa pahoitellaan, ettei käsikirjoitus sovi kustannusohjelmaan. Hylätyt siirtyvät märehtimään kirjeen sanamuotoa Rihmastoon,  Suomi24:ään tai Netticolosseumiin vertaistensa pariin eivätkä tuki kustantamon puhelinlinjoja.
4. Jäljelle jäävä kasa on kutistunut hallittavaksi, sillä alaa tuntevan lähteen mukaan edellisessä vaiheessa karsiutui noin puolet. Kasa jaetaan kustannustoimittajille ja ammattilukijoille, jotka tutustuvat käsikirjoituksiin muiden töidensä ohella.
5. Koska kaikki muut työt luultavasti ajavat wannabe-esikoisten ohi, kirjoittaja voi silti varautua pitkähköön odotusaikaan. Kustantamo pyrkii kuitenkin lähettämään tiedon käsittelemästään käsikirjoituksesta tekijälle mahdollisimman pikaisesti. Omasta mielestäni 2-4 kuukautta on kohtuullinen käsittelyaika, onhan kysymys sentään liiketoimintaa harjoittavasta yrityksestä, jolta nykyaikana edellytetään tehokkuutta ja ripeyttä kanssakäymisessään.

Olemisen ja tekemisen suhteesta

Tänään on pohdituttanut olemisen ja tekemisen suhde. Aamuisella kävelylenkillä etenin pitkin tihkusateista kylänraittia tiiviillä tahdilla etukumarassa, kunnes huomasin miettiä, minne minulla muka oli kiire. Sen jälkeen kun hidastin tahtia ja hengittelin, huomasin sateesta huolimatta kauniita yksityiskohtia matkan varrella.

Mieleni tahtoisi koko ajan elää tulevaisuudessa, sillä työn alla on monia kiinnostavia hankkeita, joita se haluaa pyöritellä puolelta jos toiselta. Menneisyyttä se ei enää niin paljon vatvo, sillä olen saanut sisäisen kriitikkoni kuriin toistamalla sen aloittaessa tutun valitus- ja alemmuusvirtensä aina "Tuo ei ole totta" tai "Ei se noin ole".

Hankkeet eivät kuitenkaan minusta riippumattomista syistä juuri nyt etene. Minä voisin rauhassa tehdä muita hommia, mutta odottelen, tuskailen, kääntelen ja vääntelen eri skenaarioita, vaikka juuri nyt olen tehnyt niiden asioiden eteen kaiken minkä voin. Pitkäjännitteiden odottaminen ei ole minun vahvin leipälajini.

Monta kertaa tänään olen saanut vääntää sitku-ajatukseni tässä-ja-nyt -ajatuksiksi, sillä mieleni on höttöinen ja haluaa harhailla juuri nyt kaikessa mahdollisessa tulevassa. Parhaiten tuo vääntäminen onnistuu hengittämällä ja mietiskelemällä, ja silti huomaan aina vain suorittavani niiden sijaan arjen pieniä trivialiteetteja.

Loppuun siteeraus uusimman Vantaan Laurin Vartin retriitistä. Laura Maarala kirjoittaa:

Mietiskely, sydämen, mielen ja ruumiin rauhoittaminen, auttaa ottamaan etäisyyttä maailmaan, joka yksinomaan etsii tuloksia ja tehokkuutta. Maailmaa hallitsee teknistaloudellinen järki ja sen arvot: tieteen, tekniikan ja talouden pyhä kolmiyhteys, joka ei tahdo muita jumalia ja tunkee elämämme pyhimpiinkin loukkoihin. Kaikkialla tämä kolmiyhteys hamuaa lisää tuloksia, vaatii enemmän uhrauksia ja kysyy kaikesta, mitä hyötyä siitä on. Mikä ei ole hyödyksi, sen voi heittää pois.


Kun istut alas, esität vastalauseen tulemalla hyödyttömäksi. Samalla hiljennät mielesi ja kysyt, mitä arvoa on kaikella sillä, mitä tavoittelemme. Kun istut alas, et tuota tulosta, ainakaan mitään välittömästi näkyvää ja mitattavaa. Et pysähdy siksi, että keskeyttäisit hetkeksi kiireesi ollaksesi kohta taas entistä energisempi ja tehokkaampi. Pysähdyt siksi, että ajatustesi pintaliitto asettuisi.

Kuva MiJu

Lukeeko CIA blogiasi?

Ammattilehdestä osui silmään mielenkiintoinen uutinen, jonka mukaan blogiseurantaan erikoistunut Visible Technologies on löytänyt uuden rahoittajatahon. Rahaa tuotekehitykseen tuo In-Q-Tel, joka on vuonna 1999 perustettu pääomasijoittaja, omistajanaan Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA.

In-Q-Telin tavoitteena on käyttää Visible Technologiesin ratkaisuja "pysyäkseen ajan hermolla ulkomaisen sosiaalisen median kehityksestä ja saada varhaisia varoitussignaaleja siitä, miten asiat kehittyvät kansainvälisesti", toteaa yhtiön edustaja Wired-lehdelle antamassaan haastattelussa. Visiblen teknologialla voidaan seurata mm. blogeja, keskustelufoorumeja, Flickriä, YouTubea, Twitteriä and Amazonia.

Tunnustusta tupsahti

Melko tuoreelta bloggailijalta Sannalta tupsahti tunnustus:

Kiitos Sanna tästä, ilahdutti mieltäni maanantai-aamuna kovasti!

Kun tämän palkinnon saa niin täytyy tehdä seuraavat 7 kohtaa:

• Kiitä sitä jolta sait tunnustuksen (done)
• Kopioi kuva ja liitä blogiisi (done)
• Laita linkki keneltä sait tunnustuksen (done)
• Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä
• Anna tunnustus seitsemälle
• Linkitä nämä blogissasi
• Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta

Seitsemän asiaa minusta, jota muut eivät tiedä? Hmm, aika paljon olen täällä ja aikaisemmassa blogissa jo paljastanutkin. Koetan ottaa teemaksi yksinkertaistamiseen liittyviä asioita, joita ette ehkä tiedä.

 

1. Yksinkertaisemman elämäni ja oravanpyörästä irtiottoni tiimoilta on tehty neljä erilaista lehtijuttua. Viimeksi perjantaina eräs aikaisempi yhteistyökumppani muisti lukeneensa jonkun niistä ja kommentoi. Siinä taisivatkin olla ne minun "15 minutes of fame".

2. Se, miksi valitsen kohtuullisuuden, on eri aikoina johtunut eri syistä. Ensin se oli keino paeta stressiä ja painetta, sitten se oli tapa ottaa oma elämä haltuun sellaisena kuin sitä itse haluaa elää ja nyt se on jo vakiintunut tapa, jonka syventäminen käy jo jossain määrin henkisestäkin harjoittelusta.

3. Sorrun minäkin joskus kohtuuttomuuksiin, mutta yritän olla tuntematta siitä liian huonoa omaatuntoa.

4. Olen bloggaamisen kautta tutustunut moniin tosi mielenkiintoisiin ja mukaviin ihmisiin, joita en olisi  muuten luultavasti tavannut.

5. En ole koskaan vielä uskaltautunut blogimiittiin.

6. Joskus vielä aion sen tehdä.

7. Kohtuullistaminen on tehnyt minusta aikaisempaa onnellisemman ihmisen.


Koska melko moni on jo tämän haasteen saanut, en nimeä nyt ketään erityisesti, vaan tästä haasteen saavat napata kaikki ne, jotka haluavat. Jätä linkki jos nappasit.

Povipoint-kokemuksia

Katja Project Mamassa kertoo lapselleen satuja Povipointista, vaikka salaa epäilee, että jälkikasvu on saanut tietoonsa aikuisten asioita Powerpointista. Katja miettii:

"Onko jompi kumpi meistä puhunut ipanan kuullen powerpointeista, missä yhteydessä ja ennen kaikkea miksi. Ovatko powerpointit salakavalasti hiipineet normisanastoomme? Puhummeko niistä usein? Pyytääkö lapsi seuraavaksi kertomaan tulostavoitteesta ja asiakasrajapinnasta? Jeesus.

Sattuipa sopivasti, sillä eilen kaksikin kokemusta sivusi samaa aihetta. Koulun vanhempainillassa povipointteja esiteltiin hellyttävästi harmailla kalvoilla tulostettuna sellaisen perinteisen yliolanheittimen avulla. Miehen kanssa juttelimme, että emme tällaista ihmettä liike-elämässä ole tavanneet kohta kymmeneen vuoteen, kalvoheitin alkaa olla yhtä harvinainen olio kuin kirjoituskonekin. Onneksi.

Photo credit: mp_eds/Flickr

Iltalukemiseksi olin varannut Garr Reynoldsin Esityksen suunnittelu. Zen ja pelkistämisen taito. Olipa ajatuksia avaava kirja siitä, miten Powerpointtejä pahoinpidellään ja mihin PP taipuu ja mihin ei. Tietenkin minun on helppo yksinkertaistavana visualistina helppo ostaa kirjan ajatukset siitä, että vähemmän on enemmän ja kuva tuo sanomaan tunnetta. Mutta jos saatte kirjan käsiinne, niin lukekaa ajatuksella, sillä Garrilla on paljon hyviä vinkkejä siitä, kuinka voimme ikävystyttää kuulijoitamme vähemmän ja saada sanomamme paremmin perille. Jos kirjaa ei ole saatavilla, myös Garrin blogista löytyy apua.

Katja päättää: "Mutta joka kerta kun alan nykyään vääntää slaideja, ajattelen vihreää matoa, joka kahvittelee koppiksen kanssa. Paluuta entiseen ei ole."

Ei minullakaan, Katjan kommentin ja Garr Reynoldsin kirjan jälkeen.