Mä en oo sun kaveri!

Vuoden englanninkielinen uudissana on unfriend. Tiedäthän, ensin hyväksyt jonkun Facebookissa tai muussa vastaavassa ystäväksi, mutta muutatkin sitten mielesi.

Minäkin törmäsin tähän äskettäin omalla kohdallani. Sain ja hyväksyin taannoin kaveripyynnön Facebookiin eräältä henkilöltä, joka päivitti statustaan alkuun melko ahkerasti. Jossain vaiheessa havahduin sitten huomaamaan, että päivityksiä ei enää näkynyt. Henkilö ei enää ollut kaverilistallani, joten päättelin hänen poistaneen minut omalta kaverilistaltaan.

Ensin olo tuntui tyrmätyltä, mutta lähemmin asiaa pohdittuani havaitsin, että parempi näin. Vielä pienen pohdinnan jälkeen tutustuin tarkemmin Facebookin yksityisyysasetuksiin ja havaitsin, että niiden (esimerkiksi kaverilistojen) kautta voi melko helposti kontrolloida sitä, mitä sisältöä kenellekin haluaa jakaa. Näistähän on hyötyä esimerkiksi silloin, kun saa kaveripyynnön sellaiselta, jolle ei syystä tai toisesta halua kaikkia päivityksiä avata. Kaveripyynnön voi tietysti myös torjua, mutta se tuntuu Facebookin kontekstissa jo hieman tylyltä; vähän niin kuin ei vastaisi toisen hyvää päivää -tervehdykseen.

Mnmalstin Leo Babauta kirjoittaa, että unfriendingin avulla voi yksinkertaistaa sosiaalisen median sisältöä omalta osaltaan. Sen sijaan että seuraisi sadan kaverin streamia, voi keskittyä niihin muutamiin (muutamaan kymmeneen), jotka todella kiinnostavat ja pyrkiä heidän kanssaan mielekkääseen ja syvälliseen keskusteluun.

Myös tiettyjen kavereiden tai sovellusten päivitykset voi helposti piilottaa näkyvistä. Jos et esimerkiksi tee mitään sillä tiedolla, mitä kaverit puuhailevat omilla virtuaalifarmeillaan tai millaisia jalokiviä löytävät kokoelmiinsa, nämä voi helposti piilottaa napsauttamalla päivityksen oikean yläkulman valikosta piiloon joko kaveri tai sovellus.

Rautasillan Eero tutustui astetta julmempaan versioon, tweetmobbingiin.Tämä tuntui jo aika raa'alta. Mutta varmaan tämäkin on kevyttä kamaa joihinkin koululaisten nettikiusaamisjuttuihin verrattuna.

Sitaatti kuvaamaan päivän tunnelmaa

Minussa asuvat Martta ja Maria. Martta pitää menosta ja meiningistä eikä työtä pelkää. Hän saa pyörät pyörimään, omat ja muiden. Martta nauraa, laulaa ja rilluttelee, on todellinen toimen tyttö.Vähempikin riittäisi, suoraan sanoen.

Maria, kuuntelija ja haaveilija, kaipaa hiljaisuutta ja kiireettömyyttä. Hän pitää tilasta ja ohjelmoimattomasta ajasta. Maria voi istua hiljaa tuntikausia eteensä tuijottaen. Mielikuvitus ja avaruudentaju ovat hänen juttujaan.

Maria on passiivinen itäinen olemuspuoleni. Maria mietiskelee, kulkee mielellään metsässä ja lukee runoja. Hän tykkää tarkkailla maailmanmenoa ja tehdä havaintoja, olla vaan.

Martan ja Marian välistä tasapainoa on aina ollut vaikea löytää.Molemmat tarvitsevat huomioita osakseen. Irtisanoutumiseni liittyy työelämän pakkotahtisuuden lisäksi tähän Martta-Maria -jupakkaan. Maria on taas jäänyt jalkoihin. Kaipaan elämäntapaa, jossa sekä Martta että Maria ovat tasapainossa.Passiivinen ja aktiivinen olemuspuoli, jin ja jang, sisäinen itä ja länsi. Ei joko Maria tai Martta vaan sekä Maria että Martta.

Jaana-Mirjam Mustavuosi: Olemisen talossa. Hidastajan vuosi. Kirjapaja 2009.

Toinen nanoviikko

Nanoraporttia taasen, kun viime viikko hurahti työasioiden ja sairastelujen merkeissä ohi nopeammin kuin laki sallii. Meillä oli pieni sikaflunssapotilas. Oireina lähinnä korkea kuume ja yskä, mutta keskiviikkona aloitettu Tamiflu tepsi niin, että takana on jo kolme oireetonta päivää ja kaveri suunnisti reippaana ja reppu heiluen kohti koulua tänä aamuna. Työasioita hoidettiin miehen kanssa vuorotellen, onneksi itse emme kumpikaan sairastaneet (kop kop...)

Tällä viikolla töiden puolesta helpompi viikko ja mieskin viikon matkalla, joten toivon, että saan nanotavoitetta kiinni. Olen nimittäin pudonnut kelkasta. Tavoitteesta pitäisi olla nyt kasassa puolet, minulla on reipas 17 000 sanaa. Mutta tänään aamulla tuli jo tuhannen sanan tarina ja aiheita porisee pääkopassa, joten uskon että perjantaihin mennessä saan tavoitteen kiinni.

Alkuajan kirjoittelin muutamaa toisiinsa liittyvää tarinaa kehitellen juonta ja henkilöitä. Viime viikon keskiviikkona oivalsin miten tarinat liittyvät toisiinsa ja viikonvaihteessa vielä tajusin yhden koukun tarinasta. Nyt siis on aineksia ainakin täksi viikoksi. Tarina ei kuitenkaan ole niin laaja, että juttua riittäisi tällä vauhdilla viimeiseksikin viikoksi, joten täytyy alitajuntaan lähettää pyyntö keksiä juoneen vielä yksi mutka.

Eilen tapasin kirjoittavia Oriveden-ystäviä pitkästä aikaa. Kiitos innoituksesta heille ja kannustuksesta teille lukijoille. Uusiakin lukijoita on ilmestynyt, lämpimästi tervetuloa!

Ja Kalle, anteeksi että kustantaja-asiaan liittyvän kommenttisi julkaiseminen kesti luvattoman kauan, jostain syystä osa kommenteista tulee hyväksyttäväksi ja osa julkaistuu suoraan. Osaisiko joku Bloggerin sielunelämää tunteva neuvoa, miten saisin kaikki suoraan julki?

Nanoilu etenee

Nyt on viikko nanoiltu, päivitänpä teille hieman etenemistä. Joka päivä olen kirjoittanut, mutta hieman olen jäljellä sanatavoitteestani. Tänään pitäisi olla tehtynä 13 333 sanaa, mutta minulla on kasassa vain 9827. En ole kuitenkaan kovin huolissani, sillä ensi viikolla on enemmän aikaa kirjoittamiseen, ja juoni tuntuu etenevän ihan mukavasti. En tiedä pääsenkö tuohon 50 tuhanteen, en ole mikään erityisen monisanainen ja laverteleva kirjoittaja, mutta katsotaan.

Kirjoittaminen on sujunut mukavasti, ja päivittäinen tavoite tuo selvästi ryhtiä etenemiseen. Viime torstain kirjoittajaryhmästä tuli taas happea ja innostusta, kiitos mukana olleille. Mopo täällä keulii hieman edelleen.

Muita nanoilijoitakin on löytynyt: Anne Toimittajan spekulatiivisessa lokikirjassa, Anneli ja Terhi Grafomaniassa, nuoria scifi- ja fantasiakirjoittajia IRC-gallerian nanoryhmässä. Vertaistukea löytyy myös Naamakirjasta ja Nanowrimon sivuilta Suomen keskustelusta. Kommenteissa saa ilmoittautua ja ilmiantaa, jos tiedätte muita.

Löysin myös nanoaiheisen sarjakuvablogin Inkygirl. Kannattaa tutustua. Tässä näyte:

Downshifting on suomeksi kohtuullistamista

Tähän tulokseen tultiin Sitran organisoimassa Kansallisen Ennakointiverkoston downshifting-teematyöpajassa, jossa itsekin sain olla mukana pohtimassa aihepiiriä monien kiinnostavien henkilöiden kanssa. Työryhmän raportti on nyt ilmestynyt ja julkaistu Foresight.fi:ssä, josta löytyy kasapäin myös muuta kiinnostavaa aineistoa. Työryhmä hyödynsi EVA:n julkaisemia makrotason talousskenaarioita siitä, miltä maailma näyttää talouskriisin jälkeen.

Ryhmä kuvasi kohtuullistamisen vaihtoehtoja erilaisissa vaihtoehtoisissa maailmoissa. Seuraavassa yhteisiä kohtuullisuuteen liitettäviä asioita, joita työskentelystä kumpusi: (ote raportin yhteenvedosta)

Kohtuullistamiseen liittyy vahva ajatus yhteisöllisyydestä. Yhteisöllisyyden romantisoinnissa on jotain hyvin 50-lukulaista ja jopa agraarihenkisyyttä, kun yhteisö hoitaa lapset ja vanhukset, ruokkii nälkäiset suut ja tarjoaa turvaa. Yhteisön harteille siirtyy helposti myös ennen yhteiskunnalle kuulunut työ, kun varoja jaetaan uudelleen. Mutta mitä tapahtuu niille, jotka jäävät yhteisöjen ulkopuolelle?

Yhdessä yhteisöllisyysajatuksen kanssa kulkee myös ympäristöstä välittäminen. Kohtuullistaja onkin ympäristötietoinen; kohtuullistaminen voi tarkoittaa myös kulutuksen vähentämistä, ilmastonmuutoksen torjumista, luomu- ja lähituotannon suosimista – ja kaikin puolin vihreämpää elämäntapaa.

Kolmantena kohtuullistamiseen liittyy ajatus laadukkaista valinnoista. Kun ostaa yhden kahden hinnalla, tulee samalla vähentäneeksi materiaalien kulutusta ja kiertoa, koska laatu kestää. Näin ollen nopeaa kulutusta välttämällä säästää sekä luontoa että itseään, kun kuluttaminen ei enää hallitse elämää.

Materian lisäksi kyse on myös ajan- ja elämänhallinnasta. Kulutus- ja työkeskeinen elämä ei välttämättä anna sijaa perheelle tai harrastuksille. Kohtuullistaja ottaa elämän takaisin haltuunsa.

Vuonna 2030 (novelli)

Lapsuudessani äitini kertoi kummallisia tarinoita miehistä ja naisista, jotka työkseen viljelivät maata ja kasvattivat kasveja ja eläimiä. Näitä raatajiksi kutsuttuja ei juurikaan enää ollut äitini nuoruusvuosina, mutta hän oli kuullut näistä merkillisistä työntekijöistä omilta vanhemmiltaan ja kertoi ylpeänä olevansa tällaisten manuaalilaboristien jälkeläinen.

Nyt minun ei sellaisesta kannata mainita, jotta tämä mahdollisuus ei mene sivu suun. Manuaalista tekemisen tapaa ei enää arvosteta, sillä siitä on tullut tarpeeton kun kaikki on automatisoitu. Tähän työhaastatteluun minun täytyy panostaa kaikkeni, muuten elämänportfoliooni ilmestyy jälleen katkos ja mahdollisuuteni heikkenevät yhä. Minulla on jo yksi sallittu katkos, maksimiaika puoli vuotta, ja jos tulee vielä toinen, minun katsotaan karttelevan eläkkeidenkartuttamisvelvollisuuttani ja sanktioidaan.

Videoneuvottelusalongin ovi aukeaa ja virtuaalinen koneassistentti ilmoittaa monotonisella nuoren naisen äänellään: - Seuraava hakija Altti Makkonen, ole hyvä ja käy sisään.

Astun hämärään tilaan, jota hallitsee seinänkokoinen videonäyttö. Huoneessa on vain yksi iso, mukavannäköinen nojatuoli, johon koneassistentti pyytää minua istumaan. Hieraisen kostuneita kämmeniäni housujen sivuihin, toivottavasti käsinojien tunnesensorit eivät reagoi hermostumiseeni. Videoseinä välähtää ja ruudulle ilmestyy haastattelijani, joka esittäytyy: - Hyvää iltaa Altti, minä olen Palveluyhtymän Teknologiaosaston rekrytointivastaava Niinu ja haastattelen sinua hakemaasi tehtävää varten. Voimmeko aloittaa?

Nyökkään. Nainen on nuori ja kaunis, mutta sellaisia ne kaikki rekrytoijat ovat, niiden tehtävä on houkutella ihmisiä mahdollisimman tehokkaasti eri tehtäviin. Siitä saakka on työvoimapula 2010-luvulla alkoi maassamme kiristyä, uskottiin ensin maahanmuuttajien ratkaisevan rekrytointiongelmat. Tulijoita vain oli kovin vähän eikä heidän osaamispotentiaalinsa ollut oikeanlaista. Siksi alkuperäisväestön työ muuttui valtiolliseksi velvollisuudeksi, jota jokaisen 18-70-vuotiaan piti suorittaa, jos aikoi saada valtiolta lainkaan eläkettä. Oli paljon tehtäviä, joihin kukaan ei halunnut, ja siksi piti pitää huoli, että tehtävät saatiin näyttämään houkuttelevilta. Rekrytoijat toimivat provisiopalkalla suurissa call centereissä, joissa oli tarkat tietokannat jokaisen kokemuksesta ja sopivuudesta.

– Miksi haluat juuri tämän työn, nainen aloitti kysymyksensä ystävällisellä äänellä. Hengähdän ja valmistaudun vastaamaan ennalta suunnitellun mukaisesti. – Minusta tämä tehtävä vaikutti kiinnostavalta ja minulla on sen kaltaista pätevyyttä, että osaan hoitaa tämän. Haastattelija nyökkää kiinnostuneen näköisesti ja jatkaa: –Tarkastimme elämänportfoliosi ja valikoiduit tähän hakijaksi juuri kokemuksesi takia. Millaista työtä odotat?

–Minusta on tärkeää tehdä työtä ihmisiä varten.

–Se onkin tässä työssä keskeistä, näitä turvasovelluksia tehdään juuri ihmisten elämän parantamiseksi. Nyt olisi tehtävä seniorikoteihin ICT-sovellus, jolla varmistettaisiin senioreiden elämänlaatu siinä tapauksessa, että heidän oma elämänhallintansa ei olisi enää kovin korkealla tasolla.

–Tein aikaisemmassa työpaikassani vankilaan sovelluksen, jolla voitiin valvoa yksilöllisesti jokaisen tarvitsemaa ulkoilun ja ravinnon määrää, joten asia vaikuttaa selkeältä.

–Onko sinulla riippuvaisia?

–Ei ole, sanoin ja vaihdoin hieman asentoa nojatuolissa. –Minun vaimoni kuoli kaksi vuotta sitten ja emme ehtineet hankkia lapsia.

-Niin, huomaankin, että sinulla oli tuolloin katkos elämänportfoliossasi, kertoisitko siitä, nainen kysyi ystävällisesti.

-Minun oli pakko hoitaa vaimoani puoli vuotta, sillä meillä ei silloin ollut yksityistä sairausvakuutusta.

Ajattelin salamannopeasti Annaa, ja puistatus kulki sisälläni. Nyt kun julkista sairaanhoitoa ei juuri lainkaan ollut resurssipulan takia saatavissa, hän oli joutunut kärsimään hirvittävästi. Emme olleet halunneet lapsiakaan, sillä tiesimme, että päiväsuojaryhmät olivat liian isoja, jopa viisikymmentä lasta, joita säilöttiin kuin tomaatteja purkissa ilman mitään virikkeitä ja vain perushoidolla, jotta vanhemmat voisivat suorittaa työvelvollisuutensa. Muistan omasta lapsuudestani vuodesta 2005 ryhmän, jossa meitä oli vain kahdeksan ja hoitajia kaksi. Sellaiseen luksukseen ei yhteiskunnalla enää ollut varaa.

Silloin kun vielä olimme kuluttajia, oli valtiolla vielä resursseja hoitaa sairaansa ja avuntarvitsijansa. Sitten kun ilmastonmuutoksen vaikutukset realisoituivat ja öljyn loppuminen läheni, oli kaikki verovarat pakko uhrata siihen, että ylipäänsä selviäisimme täällä. Vaikka teknologiaa kehitettiin paljon, ympäristöongelmat pääsivät niin pahaksi, että olimme tilanteessa, jossa meidän olisi pian pakko löytää ratkaisu tai elämä maapallolla loppuisi saasteiden, resurssipulasta aiheutuvien levottomuuksien ja luonnonmullistusten vuoksi. Kaikki muu oli toisarvoista.

Vastailin tarkasti Niinun kysymyksiin, sillä tiesin haastattelun merkityksen. Seuraava vaihe oli tavata videoneuvottelussa virtuaalitiimini, joka lopulta päättäisi, haluaisivatko he minut joukkoonsa. Työ tapahtui jokaisen omassa asuinpaikassa, koska työmatkaliikennettä ei haluttu enää kasvattaa, nyt kun fossiiliset polttoaineet oli melkein käytetty loppuun. Silti oli ensiarvoisen tärkeää olla hyvä tiimipelaaja ja suosittu yhteisön jäsen, sillä se varmisti parhaiten pieniä etuja, joista saattoi jatkossa olla hyötyä.

Kaikilla työntekijöillä oli oma yritys, jonka kautta omaa työpanosta myytiin. Näin järjestely oli joustava valtiolle ja muille, jotka työpanosta ostivat. Itsekin jouduin aina edellisen hankkeen päättyessä itse etsimään uuden mahdollisuuden ja kilpailemaan siitä kollegoitteni kanssa.

Elämäni on nyt helpompaa, kun riippuvaisia ei enää ole. Kun vanhempani kuolivat pohjoisen seniorihoivaamossa, olin helpottunut. He molemmat paloivat loppuun 2000-luvun alun työuupumusepidemiassa, eivätkä siitä koskaan kunnolla toipuneet vaan viettivät pitkiä aikoja hoivaamoissa. En päässyt vierailemaan heidän luonaan loppuaikoina kovin usein, sillä hoivaa on hajasijoitettu varsinkin pohjoisen autioitumassa oleville alueille. Niitä kertoja, joina pääsin siellä käymään, en mielelläni muistele, sillä olot olivat puistattavat. Onneksi vanhukset hoidettiin sellaisella lääkityksellä, ettei monikaan enää tajunnut mitä ympärillä tapahtui. Niin oli kaikille parempi, minulle sanottiin.

Anna oli vanhusteknologian spesialisti, ja hänen tehtävänänsä oli kehittää älytiloja, joissa seniorit viettivät aikaansa. Annan viimeiseksi työksi jäi ohjelmoida älykäs ravintotila, jossa vanhukset liikkuivat automaattisesti ohjautuvilla tuoleillaan riviin ja robotit annostelivat heille ruoan tarjottimelle. Sellaisia oli nyt jo käytössä kolmessa pohjoisen seniorihoivaamossa ja kysyntää järjestelmälle oli kuulemma runsaasti muuallakin.

Vaikka minulla oli aikaa eläkeikään vielä melkein neljäkymmentä vuotta, mietin joskus öisin peloissani, millaista aikaa se tulisi olemaan. Oli epävarmaa, olisiko maapallolla enää ylipäätään elämää tuolloin, joten koetin olla ajattelematta sitä liian tarkkaan. Ahdistus kolkutteli jo liikaa tajuntani ovia, kun oli vain pakko pärjätä, ja pakokeinoa ei ollut, ellei sitten sattunut olemaan poikkeuksellisen rikas, sillä rahalla oli mahdollista ostaa kaikkea, vielä nytkin.

Niinu oli kysynyt jotain, säpsähdin kun tajusin etten ollut kuunnellut. – Voisitko toistaa kysymyksen, etäyhteys oli äskeisen lauseen kohdalla heikko, sanoin nopeasti, ja yritin peittää nolouttani. Niinu tiedusteli uudestaan, olisiko minulla jotain kysyttävää. Ei ollut, joten haastattelu päättyi molemminpuolisiin ystävällisiin toivotuksiin. Niinu lupasi ilmoittaa etenemisestä seuraavana päivänä.

Kun kävelin poispäin videoneuvottelusalongista, mietin mahdollisuuksiani. Jos en saisi tätä työpaikkaa, ei mitään muutakaan ollut juuri nyt näkyvissä. Jos en onnistuisi työllistämään itseäni lähimmän kuukauden aikana, minut määrättäisiin palvelureserviin. Se tarkoittaisi sitä, että Hoivaministeriö voisi milloin tahansa määrätä minut suojelutehtäviin, eli joutuisin johonkin seniorihoivaamoon, päivähoivakeskukseen, oppikeskukseen tai terveyskorjaamoon töihin, sellaisiin töihin, joihin ei vapaaehtoisia tulijoita enää ollut. Nykyisin oppikeskuksissa lähinnä valvottiin että oppilaat eivät tunneilla tappaneet toisiaan, opetuksen tasosta ei juurikaan voitu puhua. Kaikki pätevät opettajat olivat sijoittuneet hyväpalkkaisiin rikkaiden alueiden keskuksiin, ja tavallisten ihmisten asuinalueille jäivät vain ne, joille vaihtoehtoja ei ollut. Tulevaisuus ei siis näyttänyt järin houkuttelevalta, jos tämä tilaisuus ei toteutuisi.