Vuonna 2030 (novelli)

Lapsuudessani äitini kertoi kummallisia tarinoita miehistä ja naisista, jotka työkseen viljelivät maata ja kasvattivat kasveja ja eläimiä. Näitä raatajiksi kutsuttuja ei juurikaan enää ollut äitini nuoruusvuosina, mutta hän oli kuullut näistä merkillisistä työntekijöistä omilta vanhemmiltaan ja kertoi ylpeänä olevansa tällaisten manuaalilaboristien jälkeläinen.

Nyt minun ei sellaisesta kannata mainita, jotta tämä mahdollisuus ei mene sivu suun. Manuaalista tekemisen tapaa ei enää arvosteta, sillä siitä on tullut tarpeeton kun kaikki on automatisoitu. Tähän työhaastatteluun minun täytyy panostaa kaikkeni, muuten elämänportfoliooni ilmestyy jälleen katkos ja mahdollisuuteni heikkenevät yhä. Minulla on jo yksi sallittu katkos, maksimiaika puoli vuotta, ja jos tulee vielä toinen, minun katsotaan karttelevan eläkkeidenkartuttamisvelvollisuuttani ja sanktioidaan.

Videoneuvottelusalongin ovi aukeaa ja virtuaalinen koneassistentti ilmoittaa monotonisella nuoren naisen äänellään: - Seuraava hakija Altti Makkonen, ole hyvä ja käy sisään.

Astun hämärään tilaan, jota hallitsee seinänkokoinen videonäyttö. Huoneessa on vain yksi iso, mukavannäköinen nojatuoli, johon koneassistentti pyytää minua istumaan. Hieraisen kostuneita kämmeniäni housujen sivuihin, toivottavasti käsinojien tunnesensorit eivät reagoi hermostumiseeni. Videoseinä välähtää ja ruudulle ilmestyy haastattelijani, joka esittäytyy: - Hyvää iltaa Altti, minä olen Palveluyhtymän Teknologiaosaston rekrytointivastaava Niinu ja haastattelen sinua hakemaasi tehtävää varten. Voimmeko aloittaa?

Nyökkään. Nainen on nuori ja kaunis, mutta sellaisia ne kaikki rekrytoijat ovat, niiden tehtävä on houkutella ihmisiä mahdollisimman tehokkaasti eri tehtäviin. Siitä saakka on työvoimapula 2010-luvulla alkoi maassamme kiristyä, uskottiin ensin maahanmuuttajien ratkaisevan rekrytointiongelmat. Tulijoita vain oli kovin vähän eikä heidän osaamispotentiaalinsa ollut oikeanlaista. Siksi alkuperäisväestön työ muuttui valtiolliseksi velvollisuudeksi, jota jokaisen 18-70-vuotiaan piti suorittaa, jos aikoi saada valtiolta lainkaan eläkettä. Oli paljon tehtäviä, joihin kukaan ei halunnut, ja siksi piti pitää huoli, että tehtävät saatiin näyttämään houkuttelevilta. Rekrytoijat toimivat provisiopalkalla suurissa call centereissä, joissa oli tarkat tietokannat jokaisen kokemuksesta ja sopivuudesta.

– Miksi haluat juuri tämän työn, nainen aloitti kysymyksensä ystävällisellä äänellä. Hengähdän ja valmistaudun vastaamaan ennalta suunnitellun mukaisesti. – Minusta tämä tehtävä vaikutti kiinnostavalta ja minulla on sen kaltaista pätevyyttä, että osaan hoitaa tämän. Haastattelija nyökkää kiinnostuneen näköisesti ja jatkaa: –Tarkastimme elämänportfoliosi ja valikoiduit tähän hakijaksi juuri kokemuksesi takia. Millaista työtä odotat?

–Minusta on tärkeää tehdä työtä ihmisiä varten.

–Se onkin tässä työssä keskeistä, näitä turvasovelluksia tehdään juuri ihmisten elämän parantamiseksi. Nyt olisi tehtävä seniorikoteihin ICT-sovellus, jolla varmistettaisiin senioreiden elämänlaatu siinä tapauksessa, että heidän oma elämänhallintansa ei olisi enää kovin korkealla tasolla.

–Tein aikaisemmassa työpaikassani vankilaan sovelluksen, jolla voitiin valvoa yksilöllisesti jokaisen tarvitsemaa ulkoilun ja ravinnon määrää, joten asia vaikuttaa selkeältä.

–Onko sinulla riippuvaisia?

–Ei ole, sanoin ja vaihdoin hieman asentoa nojatuolissa. –Minun vaimoni kuoli kaksi vuotta sitten ja emme ehtineet hankkia lapsia.

-Niin, huomaankin, että sinulla oli tuolloin katkos elämänportfoliossasi, kertoisitko siitä, nainen kysyi ystävällisesti.

-Minun oli pakko hoitaa vaimoani puoli vuotta, sillä meillä ei silloin ollut yksityistä sairausvakuutusta.

Ajattelin salamannopeasti Annaa, ja puistatus kulki sisälläni. Nyt kun julkista sairaanhoitoa ei juuri lainkaan ollut resurssipulan takia saatavissa, hän oli joutunut kärsimään hirvittävästi. Emme olleet halunneet lapsiakaan, sillä tiesimme, että päiväsuojaryhmät olivat liian isoja, jopa viisikymmentä lasta, joita säilöttiin kuin tomaatteja purkissa ilman mitään virikkeitä ja vain perushoidolla, jotta vanhemmat voisivat suorittaa työvelvollisuutensa. Muistan omasta lapsuudestani vuodesta 2005 ryhmän, jossa meitä oli vain kahdeksan ja hoitajia kaksi. Sellaiseen luksukseen ei yhteiskunnalla enää ollut varaa.

Silloin kun vielä olimme kuluttajia, oli valtiolla vielä resursseja hoitaa sairaansa ja avuntarvitsijansa. Sitten kun ilmastonmuutoksen vaikutukset realisoituivat ja öljyn loppuminen läheni, oli kaikki verovarat pakko uhrata siihen, että ylipäänsä selviäisimme täällä. Vaikka teknologiaa kehitettiin paljon, ympäristöongelmat pääsivät niin pahaksi, että olimme tilanteessa, jossa meidän olisi pian pakko löytää ratkaisu tai elämä maapallolla loppuisi saasteiden, resurssipulasta aiheutuvien levottomuuksien ja luonnonmullistusten vuoksi. Kaikki muu oli toisarvoista.

Vastailin tarkasti Niinun kysymyksiin, sillä tiesin haastattelun merkityksen. Seuraava vaihe oli tavata videoneuvottelussa virtuaalitiimini, joka lopulta päättäisi, haluaisivatko he minut joukkoonsa. Työ tapahtui jokaisen omassa asuinpaikassa, koska työmatkaliikennettä ei haluttu enää kasvattaa, nyt kun fossiiliset polttoaineet oli melkein käytetty loppuun. Silti oli ensiarvoisen tärkeää olla hyvä tiimipelaaja ja suosittu yhteisön jäsen, sillä se varmisti parhaiten pieniä etuja, joista saattoi jatkossa olla hyötyä.

Kaikilla työntekijöillä oli oma yritys, jonka kautta omaa työpanosta myytiin. Näin järjestely oli joustava valtiolle ja muille, jotka työpanosta ostivat. Itsekin jouduin aina edellisen hankkeen päättyessä itse etsimään uuden mahdollisuuden ja kilpailemaan siitä kollegoitteni kanssa.

Elämäni on nyt helpompaa, kun riippuvaisia ei enää ole. Kun vanhempani kuolivat pohjoisen seniorihoivaamossa, olin helpottunut. He molemmat paloivat loppuun 2000-luvun alun työuupumusepidemiassa, eivätkä siitä koskaan kunnolla toipuneet vaan viettivät pitkiä aikoja hoivaamoissa. En päässyt vierailemaan heidän luonaan loppuaikoina kovin usein, sillä hoivaa on hajasijoitettu varsinkin pohjoisen autioitumassa oleville alueille. Niitä kertoja, joina pääsin siellä käymään, en mielelläni muistele, sillä olot olivat puistattavat. Onneksi vanhukset hoidettiin sellaisella lääkityksellä, ettei monikaan enää tajunnut mitä ympärillä tapahtui. Niin oli kaikille parempi, minulle sanottiin.

Anna oli vanhusteknologian spesialisti, ja hänen tehtävänänsä oli kehittää älytiloja, joissa seniorit viettivät aikaansa. Annan viimeiseksi työksi jäi ohjelmoida älykäs ravintotila, jossa vanhukset liikkuivat automaattisesti ohjautuvilla tuoleillaan riviin ja robotit annostelivat heille ruoan tarjottimelle. Sellaisia oli nyt jo käytössä kolmessa pohjoisen seniorihoivaamossa ja kysyntää järjestelmälle oli kuulemma runsaasti muuallakin.

Vaikka minulla oli aikaa eläkeikään vielä melkein neljäkymmentä vuotta, mietin joskus öisin peloissani, millaista aikaa se tulisi olemaan. Oli epävarmaa, olisiko maapallolla enää ylipäätään elämää tuolloin, joten koetin olla ajattelematta sitä liian tarkkaan. Ahdistus kolkutteli jo liikaa tajuntani ovia, kun oli vain pakko pärjätä, ja pakokeinoa ei ollut, ellei sitten sattunut olemaan poikkeuksellisen rikas, sillä rahalla oli mahdollista ostaa kaikkea, vielä nytkin.

Niinu oli kysynyt jotain, säpsähdin kun tajusin etten ollut kuunnellut. – Voisitko toistaa kysymyksen, etäyhteys oli äskeisen lauseen kohdalla heikko, sanoin nopeasti, ja yritin peittää nolouttani. Niinu tiedusteli uudestaan, olisiko minulla jotain kysyttävää. Ei ollut, joten haastattelu päättyi molemminpuolisiin ystävällisiin toivotuksiin. Niinu lupasi ilmoittaa etenemisestä seuraavana päivänä.

Kun kävelin poispäin videoneuvottelusalongista, mietin mahdollisuuksiani. Jos en saisi tätä työpaikkaa, ei mitään muutakaan ollut juuri nyt näkyvissä. Jos en onnistuisi työllistämään itseäni lähimmän kuukauden aikana, minut määrättäisiin palvelureserviin. Se tarkoittaisi sitä, että Hoivaministeriö voisi milloin tahansa määrätä minut suojelutehtäviin, eli joutuisin johonkin seniorihoivaamoon, päivähoivakeskukseen, oppikeskukseen tai terveyskorjaamoon töihin, sellaisiin töihin, joihin ei vapaaehtoisia tulijoita enää ollut. Nykyisin oppikeskuksissa lähinnä valvottiin että oppilaat eivät tunneilla tappaneet toisiaan, opetuksen tasosta ei juurikaan voitu puhua. Kaikki pätevät opettajat olivat sijoittuneet hyväpalkkaisiin rikkaiden alueiden keskuksiin, ja tavallisten ihmisten asuinalueille jäivät vain ne, joille vaihtoehtoja ei ollut. Tulevaisuus ei siis näyttänyt järin houkuttelevalta, jos tämä tilaisuus ei toteutuisi.