Tiedän mitä teen tänä kesänä

Ensin sen teki peruskoulun hengessä Kriisi, sitten Kari Haakana, minun silmiini tämä osui Kati Parppeilta ja tästä seuraa tietenkin se, että nyt tekin joudutte sen lukemaan, halusitte tai ette.

Mitä teen tänä kesänä? Kirjoittanut Ritva, 47v.

Tänä kesänä minä olisin halunnut enimmäkseen olla rauhassa ja laiskotella, käydä uimassa ja ottaa aurinkoa pienen uimajärvemme jyrkillä rantakallioilla, joissa on joskus muurahaisia ja äänekkäitä lapsia, vaikka muuten se on kesän paras paikka.

Mutta sitten Kohtalo puuttui peliin ja järjesti tälle vuodelle neljät synttärit, joista kolmet on tasavuosia, yhdet kultahääpäivät, yhdet häät, jotka sittemmin kyllä siirrettiin vauvan syntymän jälkeiseen aikaan, yhdet valmistujaiset sekä yhdet muut juhlat, jotka on vielä toistaiseksi salaisuus, paitsi että minut on salaisuuteen vihitty mukaan. Kahdet synttärit ja se hääpäivä juhlitaan samalla kertaa, se salainen juhla ja kahdet muut synttärit siinä lähiaikoina ja sitten kun ne häät siirty, niin lähipiirissä odotetaan ainakin kahta vauvaa joka pitää huomioida kaikissa asioissa, ja se toinen vauvanodottaja on lähdössä kanssamme yhden syntymäpäiväsankarin toivomalle matkalle, koska sankari ei halunnut isoja juhlia vaan aikoi karata mutta ainakin pienet juhlat pitää silti järjestää, sillä ei tasavuosista niin vain karata.

Ja sitten kun on jonkinlainen osuus kolmesta eri-ikäisestä puutalosta niin sitä osin vuorossa on hieman katon kunnostusta, runsaasti puutarhatöitä vaikka kaikki mahdollinen sillä saralla onkin minimoitu, uusien remonttien haikailua ja suunnittelua sekä yleistä härdellöintiä ja järjestelyä, jota tuollaiset talot aina vaativat. Ja ne kaikki on tietysti ihan eri paikkakunnilla, joten pakkausta, purkamista ja autossa hikoilua tulee riittämään.

Eikä tässä vielä kaikki. Minun ihka ensimmäinen oikean kustantajan kustantama tietokirjani ilmestyy syksyllä, joten arvatkaapa vaan, milloin se viimeistellään? No kesällä tietenkin, onneksi kuitenkin ennen sitä syntymäpäiväsumaa, että voi sitten paneutua juhlimaan, jos kaikista järjestelyistä on enää tolkuissaan. Kirjoitushaaveita on muitakin, pitäisi kerätä aineistoa seuraavaan tietokirjaan ja olisi sellainen ihan pieni romaanikäsikirjoituskin lopeteltava.

Että tänä kesänä ette tapaa minua Porissa, Salmelassa tai Kamarimusiikissa. Vasta Espoo Cinén aikoihin taidan tolkkuuntua sen verran, että ehdin asettua kaupungin kulttuuririentoihin. Eihän tämä tietenkään ole lähelläkään kohtuullista menoa, mutta minkäs minä kaikkien muiden synttäreille ja muille salaisille ja julkisille juhlille mahdan, enkä remontin tarpeelle senkään vertaa.

Mutta ensi kesänä minä kostan: Pistän mökin vuokralle ja häivyn viikkokausiksi maasta. Ja siellä sitten makoilen rannalla tai uima-altaan reunalla enkä tee yhtään mitään. Tai no, ehkä siemailen kylmää juotavaa ja lehteilen jonkin kiinnostavan kirjan sivuja raukeasti. Toivottavasti siellä ei ole muurahaisia. Pelkään kyllä että ainakin yksi äänekäs lapsi lähtee sinne mukaan.

Elämä on luopumista

Elämä on ennen kaikkea luopumista, totesi eräs viisas mies tiistaisessa tapaamisessa. Syntymän jälkeen jätämme koko ajan taaksemme hetkiä ja asioita, joita emme enää saa koskaan takaisin, ja monilla luopumisen tahti kiihtyy elämän iltapuolella, kunnes meidät kuolemaa varten riisutaan paljaaksi kaikesta.

Luopuminen on tuon keskustelun jälkeen ollut mielessäni koko viikon, monenlaisista syistä.

Luopua voi joko pakolla tai siihen suostuen. Samainen tiistain puhuja sanoi, että meidän on siirryttävä jatkuvan kasvun ideologiasta jatkuvan luopumisen ideologiaan, ja se tulee tekemään eniten kipeää niille, jotka eivät halua luopumiseen suostua.

Luopuminen on helppoa, silloin kun haluan siihen suostua. Voin huoletta päästää irti tavarasta, asioista ja henkilöistä, joille en enää löydä sijaa elämässäni. Tällainen luopuminen on parhaimmillaan hyvin puhdistava ja energiaa antava kokemus. Tästä juttelin erään viisaan naisen kanssa eilen, kun hän muistutti miten vähän materiaa onneen loppujen lopuksi tarvitaan.

Mutta entä jos elämä paiskaa polvilleen ja pakottaa luopumaan sellaisesta, josta on aina halunnut pitää kiinni ja haluaisi edelleenkin? Hyvän ystävättäreni miehellä todettiin äskettäin nopeasti etenevä ihosyöpä, ja heidän perheessään ollaan nyt juuri luopumisen uhan alla. Monia hoitoja on ja käytetään, mutta silti luopumisen varjo on sipaissut heidän ja heidän lastensa elämää. Kuoleman uhka muuttaa sen kohdanneiden elämän perustavalla tavalla, vaikka se lopulta väistyisikin. Sen tiedän myös omasta kokemuksesta, sillä kun oikein tärkeä ihminen uhkaa kuolla, arvojärjestykset heittävät kuperkeikkaa ja selviää se, mikä elämässä todella on tärkeää.

Jokin minussa haluaisi silti haastaa näkemyksen siitä, että elämän on etupäässä luopumista. Eikö sen pitäisi olla myös rakkautta, silläkin uhalla, että joskus joudumme rakkaistamme luopumaan? Tai oikeastaan, sitä suuremmalla syyllä pitäisi rakastaa enemmän, kiihkeämmin ja varmemmin, että sitten luopumisen hetkellä tietäisi ainakin antaneensa kaiken mitä oli annettavaa.

Valehtelee kuin VR:n aikataulu?

Olen ollut onnellinen (kauko)junamatkustaja jo monta vuotta. Junissa on useimmiten tilaa, ravintolavaunussa saa lähes kohtuullista syötävää ja PC-paikka mahdollistaa työn tekemisen matkan aikana. Lisäplussaa on tietenkin tullut ajatuksesta, että matkustaa ekologisesti.

Nyt paratiisiin on hiipinyt iso ja lihava käärme. Viimeisen parin viime vuoden aikana aikataulut ovat muuttuneet lähinnä viitteellisiksi. Viime viikon aikana tein kolme junamatkaa, ja arvatkaa moniko näistä vuoroista oli aikataulussa? Aivan oikein, ei yksikään! Pahimmillaan oltiin yli tunti myöhässä. Korvaushakemus on ihan periaatteesta jo vireillä.

Selitykset ovat moninaiset. Talvella on lunta ja pakkasta, eivätkä ovet tai raiteet toimi, keväällä routa on rikkonut raiteet. Vastaantuleva tai liittymäliikenne sekoittaa niidenkin junien aikataulut, jotka näistä yllättävistä luonnonesteistä selviäisivät.

Tämä on luonnollisesti jo iso uskottavuusongelma VR:lle, ongelma joka ei poistu millään imagokampanjalla, ennenkuin perussyille tehdään jotakin. Jos meininki ratojen ja kaluston kunnon osalta on kuin ennenvanhaan Neukkulassa, vähin mitä VR voisi tehdä, on lopettaa virheellisten aikataulujen esittämisen asiakkailleen. Jos fakta on, että juna on useammin myöhässä kuin aikataulussa, pitää aikatauluja silloin muuttaa totuudenmukaisemmiksi, sillä lunta, pakkasta ja routaa on tässä maassa joka vuosi, eikä se asia muutu vaikka aikataulusuunnittelijat pistäisivät päänsä pensaaseen ja toivoisivat parasta.

Näin hyvää ekologisen matkustamisen suosimisen kasvun saumaa ei nyt kannattaisi hukata, sillä jos tämä aikataulusekoilu jatkuu kauan, moni alkaaa miettiä että lentäen olisit jo perillä.

Loppukevennyksenä uuden blogituttavuuden Katleena Kortesuon tunnelmia samasta teemasta:
- Mikä on uusin suomalainen leppoistamisinnovaatio?
- Slow Travel by VR

Kutinat kuriin turhakkeella?

Satunnaisessa sarjassamme "Kuka näitä turhakkeita oikein keksii" ihmettelemme tänään laitetta, joka lämmittää hyönteisen pistokohdan ihoa muuttaen hyönteisen myrkkyaineiden molekyylirakennetta, mikä helpottaa oloa. Laitteessa on kullattu kuumennuspää, valaistu näyttö ja se lämpenee yli 50 astetta. Myös 9V alkaliparisto seuraa mukana pakkauksessa. Tämän ihmevempeleen saisi lunastaa itselleen 29.95 euron hintaan ainakin Anttiloista ja Prismoista.

Minä taidan silti edelleenkin tyytyä isoon tuubilliseen Aloe Vera-geeliä, joka kestää useita vuosia, sopii moneen vaivaan, eikä maksa apteekissa paljon yli 5 euroa.