perjantai 4. kesäkuuta 2010

Elämä on luopumista

Elämä on ennen kaikkea luopumista, totesi eräs viisas mies tiistaisessa tapaamisessa. Syntymän jälkeen jätämme koko ajan taaksemme hetkiä ja asioita, joita emme enää saa koskaan takaisin, ja monilla luopumisen tahti kiihtyy elämän iltapuolella, kunnes meidät kuolemaa varten riisutaan paljaaksi kaikesta.

Luopuminen on tuon keskustelun jälkeen ollut mielessäni koko viikon, monenlaisista syistä.

Luopua voi joko pakolla tai siihen suostuen. Samainen tiistain puhuja sanoi, että meidän on siirryttävä jatkuvan kasvun ideologiasta jatkuvan luopumisen ideologiaan, ja se tulee tekemään eniten kipeää niille, jotka eivät halua luopumiseen suostua.

Luopuminen on helppoa, silloin kun haluan siihen suostua. Voin huoletta päästää irti tavarasta, asioista ja henkilöistä, joille en enää löydä sijaa elämässäni. Tällainen luopuminen on parhaimmillaan hyvin puhdistava ja energiaa antava kokemus. Tästä juttelin erään viisaan naisen kanssa eilen, kun hän muistutti miten vähän materiaa onneen loppujen lopuksi tarvitaan.

Mutta entä jos elämä paiskaa polvilleen ja pakottaa luopumaan sellaisesta, josta on aina halunnut pitää kiinni ja haluaisi edelleenkin? Hyvän ystävättäreni miehellä todettiin äskettäin nopeasti etenevä ihosyöpä, ja heidän perheessään ollaan nyt juuri luopumisen uhan alla. Monia hoitoja on ja käytetään, mutta silti luopumisen varjo on sipaissut heidän ja heidän lastensa elämää. Kuoleman uhka muuttaa sen kohdanneiden elämän perustavalla tavalla, vaikka se lopulta väistyisikin. Sen tiedän myös omasta kokemuksesta, sillä kun oikein tärkeä ihminen uhkaa kuolla, arvojärjestykset heittävät kuperkeikkaa ja selviää se, mikä elämässä todella on tärkeää.

Jokin minussa haluaisi silti haastaa näkemyksen siitä, että elämän on etupäässä luopumista. Eikö sen pitäisi olla myös rakkautta, silläkin uhalla, että joskus joudumme rakkaistamme luopumaan? Tai oikeastaan, sitä suuremmalla syyllä pitäisi rakastaa enemmän, kiihkeämmin ja varmemmin, että sitten luopumisen hetkellä tietäisi ainakin antaneensa kaiken mitä oli annettavaa.

2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus. Tätä olen itsekin pohdiksellut, mutta hieman erilaisesta näkökulmasta ajatellen luopumisen sijaan elämän hallitsevana elementtinä olevan muutoksen. Siihen kuuluu luopumisen lisäksi myös ne uudet asiat, jotka muutoksen ja vanhasta luopumisen mukana tulevat. Muutos voi olla todella vaikeaa, etenkin jo haluaa kynsin hamapain pitää kiinni siitä asiasta, josta joutuu luopumaan kuten vaikka kotitalo, mielikuva itsestä, jokin rakas puu, joka on aina seissyt siinä pihassa ja edustaa kaikkea tututa ja turvallista. Vanhan tilalle tulee muutoksessa kuitenkin aina jotain uutta, jos sen uuden vain oppii hyväksymään ja ottamaan vastaan. Esimerkiksi keho vanhenee, mutta toisaalta vanhempana voi ehkä olla tyytyväisempi nahkansa sisällä kuin nuorena. Ikääntymisen voi nähdä luopumisena, mutta mielummin näen sen muutoksena. Tietysti lopulta saapuu kuolema, mutta se tulee joka tapauksessa, asennoitui ikääntymiseen millä tahansa tavalla.

    (Itsellänikin on surutyö meneillään, ehkä sellainen jo aika pitkittynyt laadultaan, joten en halua ala-arvioida sanoillani kuoleman tuomaa luopumisen tuskaa tai sitä, miltä tuntuu menettää rakas ihminen. Voimia ystäväsi perheelle ja sinulle heidän läheisenä.)

    VastaaPoista