Hei hulinaa

Huhtikuu on kuukausista kiireisin, voisin todeta. Kaikkea on kertynyt, joukossa paljon kivaa ja virkistävää. Kuusivuotias on innostunut jalkapallosta, jota tällä viikolla poikkeuksellisesti riittää neljänä päivänä/iltana. Hieman liikaa yhdelle viikolle, mutta onneksi normaalitahti ei ole noin kiivas.

Kun Kuusivuotiaskin alkaa olla jo siinä iässä, että hänellä on omat menonsa, meilläkin on nyt siirrytty siihen käytäntöön, että koko perheen menot kirjataan yhteiseen kuukausikalenteriin jääkaapin oveen, jotta kaikki pysyvät kärryillä missä mennään. Yritä tässä sitten välttää kalenterin orjaksi joutumista...

Eilen poika oli kaverilla yökylässä ja isi ja äiti tutustuivat Espoon musiikkitarjontaan kahdessakin eri paikassa. Mukavaa oli, pitkästä aikaa.

Töiden puolella olen pakertanut parin ison tarjouksen parissa. Nyt pitäisi enää keksiä itsestä vetävä mainelause....

Saatte kasvukausiraportin mökiltä parin päivän päästä. Viimeksi sinivuokot jo kurottelivat nuppujaan kohti aurinkoa, nyt lienevät jo auki. Kuva lienee parin vuoden takaa.

Aurinkoista ja lämmintä viikonloppua kaikille lukijoille!

Miten tässä nyt näin kävi?

Tää haluaa nyt avautua teille, hyvät lukijat, kun tällä on aikastressi.

Siis minä, joka olen jo monta vuotta koettanut järkiperäistää suhdettani aikaan ja kalenteriin ja organisoida ajankäyttöäni mielekkääksi, heräsin viime viikolla siihen tosiasiaan, että huhtikuun kalenterini vilkuttaa kuvaannollisesti punaista, tai ainakin oranssia. Ja stressihän siitä tuli.

Syitä tuohon kalenterin turpoamiseen on monia: omia ja miehen usean päivän työmatkoja, Kuusivuotiaan uuden harrastuksen aikataulut, miehen ja minun työt ja harrastukset ja sen lisäksi kaikkea muuta sekalaista ja kivaa.

Ei tämä sinänsä ole vaarallista, täytyy vain muistaa hengittää ja tehdä asioita tärkeysjärjestyksessä. Mutta terveellinen muistutus tämä on siitä, kuinka helposti aikataulut täyttyvät ja kuinka tärkeää olisi punnita jokaisen lupauksen kohdalla, onko se niin tärkeä, että haluaa sitoutua siihen aikataulullisesti.

On myös mielenkiintoista tarkkailla omaa päätä, miten se reagoi tähän tilapäiseen (I hope) kalenteribuukkausten yliannostukseen. Huomaan, että päässäni aikataulut alkavat elää omaa elämäänsä ja tekevät olon jännittyneemmäksi ja kireämmäksi. Ajatukset askartelevat ylenmäärin kysymyksessä miten organisoin tämän kaiken, että ehdin suoriutua kaikesta. Vaikka järkitasolla tietää vastauksen ja osaa myös suhteuttaa tilannetta aikaisempiin, paljon pahempiin kalenterikaaoksiin, aivoja ei niin vain helposti näköjään käännetäkään uusille urille.

Ajastani on tulossa tilkkutäkki. Bodil Jönsson (kuvassa) puhuu siitä, kuinka pilkkomaton aika on meille paljon arvokkaampaa kuin pilkottu aika. Hänen mielestään niitä ei edes pitäisi mitata samalla mittayksiköllä, sillä kolme tuntia rikkoutumatonta ajatusaikaa yhtäjaksoisella junamatkalla voi olla paljon enemmän kuin kolme tunnin mittaista lentokonematkaa keskeytyksineen ja jonoineen. Molemmissa toimissa lopputulos on sama, mutta junamatkalla aika on ollut paljon hedelmällisempää ja tuottavampaa.

Jönsson suositteleekin meitä kaikkia toteuttamaan yksilöllisen isojaon omassa ajankäytössämme ja suomaan itsellemme enemmän pilkkomatonta ja tuotteliasta aikaa.

Ja siksi tää alkaa nyt laittaa kalenteria järjestykseen tavoitteenaan lisätä siihen pilkkomatonta aikaa.

Lomaselta takaisin töihin

Pieni lomanen virkisti: hiihtoa sekä tasamaalla että mutkamäessä, mukavia ihmisiä ja rentouttavaa ei-minkään tekemistä.

Tänään sitten töiden pariin. Tulevien viikkojen allakka on täyttynyt yllättävästi kaikenlaisella, ja on ollut pakko kieltäytyä osasta tapaamisia. Menossa on useita projekteja yhtä aikaa, ja aikaisemmassa elämässäni olisin jo tässä tilanteessa ollut kiireinen ja stressaantunut.

Jotain on kuitenkin toisin.

Lounaalla hyvän työystävän kanssa pohdittiin sitä, ettei leppoistaminen tarkoita tuottavuuden laskua. On aikaa ajatella ja suunnitella asioita paremmin, joten sattuu vähemmän ennakoimattomia yllätyksiä. On aikaa priorisoida ja tehdä töitä etukäteen alta pois kiireempien viikkojen varalta, kun aikataulussa on jouston varaa. On enemmän läsnä siinä mitä tekee, joten saa asioita tehtyä lyhyemmässä ajassa. Tuottavuutta lisää myös se, ettei aikaa kulu joutavanpäiväisiin palavereihin ja pitkiin työmatkoihin. Myös vähentyneet sairastelut ja työkyvyn ylläpito lisääntyneellä liikunnalla auttavat.

Huomenna pääsen pohtimaan downshiftausta monen kiinnostavan ihmisen kanssa.

En vaihtaisi enää entiseen.

Löysäilyn jalosta taidosta

Tuolla alempana Pohojan Akka kommentoi:

"Aikani luin elämäntaidon oppaita ja kuuntelin guruja, kunnes totesin, että ei tää sen ihmeempää ole kuin heittää käpälät sohvan selkänojalle ja ottaa päiväunet tai heittää kesken työpäivän reilun puolen tunnin kävelylenkki. Ja se työpäivän pituushan ei ole kovin pitkä..."

Oli niin tervejärkisen kuuloista asiapuhetta, että piti kipaista Akan blogiin, ja sieltä löytyikin riemastuttava uusi blogituttavuus.

Akkakin on miettinyt leppoistamista:

Luulisi, että löysääminen olisi helppoa, mutta ilmeisesti vaikeinta siinä on henkinen vastavirtaan uiminen eli valtavirrasta irrottautuminen - statushan siinä menee.

Niinhän siinä saattaa mennä, täpötäyden kalenterin ja minuuttiaikataululla säntäilyn ohella. Ja ehkä mainekin?

Onhan se melkoinen tabu, jos joku uskaltaa tunnustaa, ettei ole kiinnostunut loputtomasta raatamisesta ja haluaa helpommille päiville. Onkohan se vaan luonteeltaan laiska vai voittanut lotossa? Kyllä se talvi heinäsirkoille opettaa, odota vaan kun lama kunnolla kouraisee, kyllä ne työtkin alkavat sitten kelpaamaan. Ja muuta vastaavaa mutinaa olen luullut kuulevani, vaikka enin osa on osannut sivistyneesti pitää mutinansa mahassaan niitä ilmoille möläyttelemättä.

Ehkä sopiva motto voisikin olla: koirat haukkuu, karavaani kulkee, aivan omaan tahtiinsa?

Oikea rytmi

He puhuvat siitä kaikki: Richard Florida, Carl Honoré, Bodil Jönsson. Ajattelun, tekemisen, joutenolon oikeasta rytmistä. Touhuamisen ja levon sopivasta vuorottelusta.

Richard Floridan mukaan uusi luova luokka on ymmärtänyt leppoisuuden merkityksen osana kannustavaa ja tuloksellista työkulttuuria. Tämän luovan luokan yksi ominaispiirre on, että he tunnistavat aikatauluihin liittyvän luovien joustojen mahdollisuuden.

Bodil Jönsson kirjoittaa, että ihmisen rytmi voi vaihdella, mutta se ei estä hänellä olevan tiettyä (ajatuksen) perusrytmiä. Tämä perusrytmi voi olla yksi tärkeimpiä yksilöllisiä ominaisuuksia, joka erottaa ihmisen toisista. Hänen mukaansa yksilöllisten rytmien vuorovaikutuksella saattaa olla suuri merkitys ihmisten väliselle kanssakäymiselle. Kukapa meistä ei olisi tunnistanut joskus ärsyyntyvänsä kanssaihmisten liiasta hitaudesta tai vastaavasti hosumisesta?

Honoré toteaa, että hidas elämä ei tarkoita kaiken tekemistä hidastetusti. Täytyy löytää sopiva tahti, oikea nopeus, "tempo giusto". Kun tarvitaan rivakkaa toimintaa, toimitaan nopeasti, mutta kun voidaan hiljentää, hidastetaan tahtia. Kiireen pakkomielteestä eroon pääseminen ei kuitenkaan aina ole helppoa, sillä olemme unohtaneet miten hidastaa tai nollata vauhdin.

Bodil Jönssonin viisaita ajatuksia katselin Strömsö-ohjelmasta, jossa hän oli sympaattisen Stefan Janssonin haastataeltavana. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka pohtivat aikaa, rytmiä ja stessiä. Ohjelma löytyy Ylen Areenasta.

Joulun ja Uuden Vuoden aika on minulle merkinnyt vetäytymistä, hitautta, akkujen lataamista, siitäkin huolimatta, että olemme tehneet monenlaista ja tavanneet paljon ihmisiä. Kaikki tämä kuitenkin kuin sattumalta tapahtui meille sopivassa rytmisssä, ilman kiirettä ja hosumisen pakkoa. Siksi on hyvä lähteä uuteen vuoteen, josta voi jo ennalta sanoa, että tekemistä todennäköisesti tulee riittämään. Nyt uskallan ajatella, että välillä nautinkin siitä, että on paljon asioita ja tapahtumia, kunhan saan tarvittaessa itselleni omaa ajatteluaikaa. Ehkä olen löytämässä rytmini?