Elämä on luopumista

Elämä on ennen kaikkea luopumista, totesi eräs viisas mies tiistaisessa tapaamisessa. Syntymän jälkeen jätämme koko ajan taaksemme hetkiä ja asioita, joita emme enää saa koskaan takaisin, ja monilla luopumisen tahti kiihtyy elämän iltapuolella, kunnes meidät kuolemaa varten riisutaan paljaaksi kaikesta.

Luopuminen on tuon keskustelun jälkeen ollut mielessäni koko viikon, monenlaisista syistä.

Luopua voi joko pakolla tai siihen suostuen. Samainen tiistain puhuja sanoi, että meidän on siirryttävä jatkuvan kasvun ideologiasta jatkuvan luopumisen ideologiaan, ja se tulee tekemään eniten kipeää niille, jotka eivät halua luopumiseen suostua.

Luopuminen on helppoa, silloin kun haluan siihen suostua. Voin huoletta päästää irti tavarasta, asioista ja henkilöistä, joille en enää löydä sijaa elämässäni. Tällainen luopuminen on parhaimmillaan hyvin puhdistava ja energiaa antava kokemus. Tästä juttelin erään viisaan naisen kanssa eilen, kun hän muistutti miten vähän materiaa onneen loppujen lopuksi tarvitaan.

Mutta entä jos elämä paiskaa polvilleen ja pakottaa luopumaan sellaisesta, josta on aina halunnut pitää kiinni ja haluaisi edelleenkin? Hyvän ystävättäreni miehellä todettiin äskettäin nopeasti etenevä ihosyöpä, ja heidän perheessään ollaan nyt juuri luopumisen uhan alla. Monia hoitoja on ja käytetään, mutta silti luopumisen varjo on sipaissut heidän ja heidän lastensa elämää. Kuoleman uhka muuttaa sen kohdanneiden elämän perustavalla tavalla, vaikka se lopulta väistyisikin. Sen tiedän myös omasta kokemuksesta, sillä kun oikein tärkeä ihminen uhkaa kuolla, arvojärjestykset heittävät kuperkeikkaa ja selviää se, mikä elämässä todella on tärkeää.

Jokin minussa haluaisi silti haastaa näkemyksen siitä, että elämän on etupäässä luopumista. Eikö sen pitäisi olla myös rakkautta, silläkin uhalla, että joskus joudumme rakkaistamme luopumaan? Tai oikeastaan, sitä suuremmalla syyllä pitäisi rakastaa enemmän, kiihkeämmin ja varmemmin, että sitten luopumisen hetkellä tietäisi ainakin antaneensa kaiken mitä oli annettavaa.

Toinen nanoviikko

Nanoraporttia taasen, kun viime viikko hurahti työasioiden ja sairastelujen merkeissä ohi nopeammin kuin laki sallii. Meillä oli pieni sikaflunssapotilas. Oireina lähinnä korkea kuume ja yskä, mutta keskiviikkona aloitettu Tamiflu tepsi niin, että takana on jo kolme oireetonta päivää ja kaveri suunnisti reippaana ja reppu heiluen kohti koulua tänä aamuna. Työasioita hoidettiin miehen kanssa vuorotellen, onneksi itse emme kumpikaan sairastaneet (kop kop...)

Tällä viikolla töiden puolesta helpompi viikko ja mieskin viikon matkalla, joten toivon, että saan nanotavoitetta kiinni. Olen nimittäin pudonnut kelkasta. Tavoitteesta pitäisi olla nyt kasassa puolet, minulla on reipas 17 000 sanaa. Mutta tänään aamulla tuli jo tuhannen sanan tarina ja aiheita porisee pääkopassa, joten uskon että perjantaihin mennessä saan tavoitteen kiinni.

Alkuajan kirjoittelin muutamaa toisiinsa liittyvää tarinaa kehitellen juonta ja henkilöitä. Viime viikon keskiviikkona oivalsin miten tarinat liittyvät toisiinsa ja viikonvaihteessa vielä tajusin yhden koukun tarinasta. Nyt siis on aineksia ainakin täksi viikoksi. Tarina ei kuitenkaan ole niin laaja, että juttua riittäisi tällä vauhdilla viimeiseksikin viikoksi, joten täytyy alitajuntaan lähettää pyyntö keksiä juoneen vielä yksi mutka.

Eilen tapasin kirjoittavia Oriveden-ystäviä pitkästä aikaa. Kiitos innoituksesta heille ja kannustuksesta teille lukijoille. Uusiakin lukijoita on ilmestynyt, lämpimästi tervetuloa!

Ja Kalle, anteeksi että kustantaja-asiaan liittyvän kommenttisi julkaiseminen kesti luvattoman kauan, jostain syystä osa kommenteista tulee hyväksyttäväksi ja osa julkaistuu suoraan. Osaisiko joku Bloggerin sielunelämää tunteva neuvoa, miten saisin kaikki suoraan julki?

Wanhojen tavaroiden hinnannousu pysähtynyt

(Kuva täältä)

Olipa ihana lauantai, kävimme siskon kanssa läpi Porvoon ja lähiseudun antiikkikauppoja, vanhojen tavaroiden kauppoja ja sisustusliikkeitä. Mukavaa oli olla liikkeellä toisen asianharrastajan kanssa, niin ei ole syytä kiirehtiä ja voi oppia yhdessä kaikenlaista uutta vanhoista tavaroista. Keskustelimme niin viinakoirista, sormipaneeleista kuin vanhoista lääkärinvälineistäkin.



Omatekoinen vanhojen tavaroiden hintakehitystä seuraava mittari Paulapurkki-indeksi osoitti tänä vuonna wanhojen tavaroiden hinnannousun pysähtyneen, jopa osittain kääntyneen laskuun. Paulapurkki-indeksi kuvaa punaisen Paula-tytön kuvalla varustetun peltisen, suhteellisen hyväkuntoisen kahvipurkin keskihintaa Itäisen Uudenmaan liikkeissä. Indeksin kehitys on empiirisen tutkimukseni mukaan ollut seuraava:





2003 6 €


2004 7 €


2005 8.5 €


2006 9 €


2007 10 €


2008 12 €


2009 12 €

Saman vahvistivat lamaa valittelevat kauppiaat, varsinkin kalliimman tavaran liikkuminen on kuulemma selvästi hidastunut tai pysähtynyt. Kävijöitä on kohtuullisesti, mutta he tyytyvät entistä enemmän pelkästään katselemaan.



Harrastimme myös vaihtokauppaa; meille tarpeeton vanha puuarkku vaihtui (pienellä välirahalla) kauniiseen klaffilipastoon, jonka pienten laatikoiden etulevyt olivat loimukoivua. Kaunotar on jo kotiutunut uudelle paikalleen mökin makuukamariin.

Nyt sisko on saateltu kotimatkalle ja laskeutuminen toiseksi viimeiseen lomaa edeltävään työviikkoon on tosiasia. Mutta kohta se loma alkaa;)

Oulusa olemasa

Viime päivät olen viettänyt täällä vanhassa kotikaupungissani, jolla on ikuisesti varattu paikka sydämeni sopukassa. Asuin täällä aikanaan kuusi vuotta nuoruudestani. Niihin vuosiin mahtui paljon ainutkertaista, mutta en silti haikaile sitä aikaa takaisin. Kaipuu kaupunkiin kuitenkin jäi, ja tänne on päästävä säännöllisin väliajoin.

Murre palaa välittömästi, huomaan bussissa kysyväni lastenvaunujen kanssa kulkevalta "Tarviikkonää apua?" ja päivitteleväni "kauhian kylymää tuulta".

Paikoilla on henkensä, uskon, hyvä tai huono. Täällä on paljon paikkoja, joss valitsee hyvä henki, rauha, onnellisuus. Yksi niistä on tämä ystävättäreni koti, jossa olen saanut asua nämä päivät. Siitä kertonee myös, että erilaisten pienten kremppojen rasittamana nukuin 14 tuntia putkeen ja heräsin todella levänneenä.

Vaikka kyseessä oli osittain työmatka, jäi silti aikaa sukututkimukselle Maakunta-arkistossa, Pohjois-Pohjanmaan museossa ja Kaupunginkirjaston maakuntakokoelmahuoneessa. Löytyi lisätietoja suvun merimiehistä, kultasepistä ja monta kiinnostavaa yksityiskohtaa 1700- ja 1800-lukujen ajankuvasta. Monissa kohdin pääsin taas askeleita eteenpäin tässä omassa sukusudokussani.

Tänään iltapäivä on pyhitetty kirjoittamiselle. Ja huomenna aamulla kotiin.

Kuulumisia

Kuva Valio.

Edellisen päivityksen jälkeen se kuntoilu sitten loppuikin, kun perjantaina iski noidannuoli. Suloiset ulkoiluilmat ovat jääneet täysin hyödyntämättä. Niinpä viikonloppu on mennyt enimmäkseen vaakatasossa, ja nautinnot keskittyneet lähinnä ruokapuolelle.

Lauantailounaaksi mies toi kauppareissulta sushia, nam! Mies hoiti mallikkaasti myös eiliset blinitarjoilut ystäväperheelle, joka ilahdutti vierailullaan. Tarjolla oli kahta lajia mätiä sekä uusina kokeiluina savuporo-piparjuurituorejuustotäyte ja lämmin kantarelli-sipuli-pekoni-kermaviritys. Juomana jääkylmää kuoharia ja vaihtoehtona olutta.

Tänään vuorossa kirjallisia töitä sohvan nurkkaan kasatussa tilapäisessä työpisteessä, istuminen kun ei vielä oikein suju. Tulee ainakin tehtyä asioita hitaasti ja keskittyneesti!