Elämä on luopumista

Elämä on ennen kaikkea luopumista, totesi eräs viisas mies tiistaisessa tapaamisessa. Syntymän jälkeen jätämme koko ajan taaksemme hetkiä ja asioita, joita emme enää saa koskaan takaisin, ja monilla luopumisen tahti kiihtyy elämän iltapuolella, kunnes meidät kuolemaa varten riisutaan paljaaksi kaikesta.

Luopuminen on tuon keskustelun jälkeen ollut mielessäni koko viikon, monenlaisista syistä.

Luopua voi joko pakolla tai siihen suostuen. Samainen tiistain puhuja sanoi, että meidän on siirryttävä jatkuvan kasvun ideologiasta jatkuvan luopumisen ideologiaan, ja se tulee tekemään eniten kipeää niille, jotka eivät halua luopumiseen suostua.

Luopuminen on helppoa, silloin kun haluan siihen suostua. Voin huoletta päästää irti tavarasta, asioista ja henkilöistä, joille en enää löydä sijaa elämässäni. Tällainen luopuminen on parhaimmillaan hyvin puhdistava ja energiaa antava kokemus. Tästä juttelin erään viisaan naisen kanssa eilen, kun hän muistutti miten vähän materiaa onneen loppujen lopuksi tarvitaan.

Mutta entä jos elämä paiskaa polvilleen ja pakottaa luopumaan sellaisesta, josta on aina halunnut pitää kiinni ja haluaisi edelleenkin? Hyvän ystävättäreni miehellä todettiin äskettäin nopeasti etenevä ihosyöpä, ja heidän perheessään ollaan nyt juuri luopumisen uhan alla. Monia hoitoja on ja käytetään, mutta silti luopumisen varjo on sipaissut heidän ja heidän lastensa elämää. Kuoleman uhka muuttaa sen kohdanneiden elämän perustavalla tavalla, vaikka se lopulta väistyisikin. Sen tiedän myös omasta kokemuksesta, sillä kun oikein tärkeä ihminen uhkaa kuolla, arvojärjestykset heittävät kuperkeikkaa ja selviää se, mikä elämässä todella on tärkeää.

Jokin minussa haluaisi silti haastaa näkemyksen siitä, että elämän on etupäässä luopumista. Eikö sen pitäisi olla myös rakkautta, silläkin uhalla, että joskus joudumme rakkaistamme luopumaan? Tai oikeastaan, sitä suuremmalla syyllä pitäisi rakastaa enemmän, kiihkeämmin ja varmemmin, että sitten luopumisen hetkellä tietäisi ainakin antaneensa kaiken mitä oli annettavaa.

Rukkaset naulaan?

Kaisa Kautto-Koivula, tutkija-kirjoittaja, kommentoi ministeri Paula Lehtomäen ratkaisua Taloussanomissa. Hän näkee sen hyväksi esimerkiksi, joka voi rohkaista muita tekemään samoin ja luonnehtii ilmiötä laajenevaksi..

– Jos tehtäisiin tilastoja niistä, jotka ovat hypänneet oravanpyörästä, niitä olisi huikeasti. Sitä vain on vaikea tilastollisesti osoittaa.


Kautto-Koivulan mielestä irtiottojen syynä on kovaksi ja kuluttavaksi muuttunut työelämä, joka ajaa ihmiset piippuun nopeasti. Talouden ja yhteiskunnan murros on meneillään, ja arki on muuttunut hallitsemattomammaksi. Yhä useampi pohtii, mikä on mielekästä ja mikä ei.

– Yksi ja toinen viskaa rukkaset naulaan. Ja meitä ei pelasta enää mikään, jos yksi ja toinen tekee niin jo kolmekymppisenä. Pakko sanoa, että huolestuttavalta näyttää.

Juttu herätti myös vilkasta keskustelua tämän "DIGITALISOI, MOBILISOI, AUTOMATISOI, INTEGROI, PRIORISOI ja FOKUSOI" -yhteiskunnan ilmiöstä.