Bloggaaja sai tarpeekseen oravanpyörästä hyppääjistä

Mea sai tarpeeksen akkainlehtien hyppäsin-oravanpyörästä-käsityöläiseksi -jutuista. Hän ei suostu siihen, että jollakin olisi oikeus arvottaa toisen elämän valintoja hyviksi tai huonoiksi.

Ei se tee ihmisestä huonompilaatuista, jos se tykkää laiskotella, syödä, juoda ja olla vaan eikä juosta kolmea kympin lenkkiä päivässä kuntosalitreenien alle ja päälle. Tai jos se tykkää paukuttaa uraputkessa menemään ja tehdä 12-tuntisa työpäiviä ja istua palavereissa, niin mitä sitten, Mea kirjoittaa.

Hyvä pointti, jokainen tulkoon onnelliseksi tavallaan, tehden juuri sitä, mitä kulloisessakin elämänvaiheessa tarvitsee ja haluaa.

Itse ajattelen kuitenkin, että omista valinnoista ja kokemuksista voi ja pitääkin kertoa, jos arvioi, että niistä voi olla jollekin hyötyä tai iloa.

Yksilöiden valinnat ja se, miten media niistä kirjoittaa, ovat kaksi eri asiaa. Median tehtävänä on valottaa ja taustoittaa erilaisia ilmiöitä yhteiskunnastamme. Ristiriidaton asia ei medialle ole uutinen eikä siis kiinnostava. Siksi niitä ristiriitoja paisutellaan ja asioita kärjistetään hyviksi ja huonoiksi.

Näistä asioista kirjoitetaan siksi, että näitä asioita tehdään enemmän kuin aikaisemmin. Pitäisikin katsoa  tarkemmin ilmiön taakse ja miettiä syitä: miksi näitä loikkia niin paljon tehdään?

Ja siinä samalla, Meaa kompaten, antaa kaikille oikeus elää elämäänsä ja tulla onnelliseksi omalla tavallaan, syyllistämättä, kuntosalilla, kotisohvalla tai kokoushuoneissa.

Yksilöiden johtaminen

Jatkan vielä edellisestä aiheesta, kun se edelleen aktivoi ajatteluani. Anonyymi kommentoija edellisessä postauksessa toi hyvin esiin yksilöllisyyden säilyttämisen tarpeen:

Meillä kullakin on työyhteisön jäseninä oikeus määritellä, mikä on itselle kohtuullista. Hyvässä työpaikassa ihmisiä ei kloonata johonkin valmiiseen kaavaan sopiviksi vaan heitä johdetaan yksilöinä niin, että sille elämällekin jää tilaa.

Ehkäpä tässä onkin jonkinlaista villakoiran ydintä? Pienillä työpaikoilla jokaisen huomioiminen yksilöinä onnistuu suuria työpaikkoja helpommin, jos johtaja ymmärtää tehtäviensä ominaislaadun oikein. Kaikenkokoisissa työpaikoissa on kuitenkin paljon myös niitä johtajia, jotka piiloutuvat loputtomien excel-kaavioiden ja powerpointtien taakse eivätkä kykene kohtaamaan ihmisiä ihmisinä.

Jos lähiesimies ei syystä tai toisesta kykene johtamaan ihmisiä yksilöinä, ei enää jää kovin monta paikkaa, jossa yksilöllisyyttään pääsee ilmaisemaan. Työkaverien tuki on monelle ensiarvoisen tärkeää jaksamisen ylläpitäjänä. Tuttu työkaveri jakaa tuntemukset ja kokemukset, kuuntelee ja muistuttaa, että ennenkin tästä on noustu ja eteenpäin porskutellaan.

Työterveyspalveluissa, tai kuten psykologian tohtori Raimo Lahti tänään kirjoitti Hesarissa, ammatinvalinnanohjaajalla on kokemusta näistä yksilöjohtamisen puutteen heitteille jättämistä. Raimo Lahti kirjoittaa:

Työelämässä ihmisiltä vaaditaan entistä enemmän samalla, kun yksilöiden saama yhteisöllinen ja yksilöllinen tuki on yhä vähäisempää.

Tähän yhteisölliseen ja yksilölliseen tukeen tullaan jatkossa törmäämään yhä enemmän, kun keskustellaan sukupolvi Y:n johtamisen haasteista. He ovat monessa asiassa itsenäisempiä (ja itsekkäämpiä, myös positiivisessa mielessä) kuin vanhemmat kollegansa, mutta he ovat myös tottuneet siihen, että apua saa verkostosta tarvitesaan, jos ei omalta pomolta niin sitten muualta. Suhtautuminen työn merkitykseen ja elämän kokonaisvaltaisuuteen on heillä paremmassa tasapainossa kuin meillä vanhemmilla.

Mikä on hyvä asia, mutta tulee olemaan kovan oppimisen paikka monelle pomolle.

Jos työ menee, jää silti vielä se elämä

Pidimme keskiviikkona Elinan kanssa ensimmäisen kohtuullisuusvalmennuksemme. Kiitos mukana olleille upeille naisille läsnäolosta ja saamastamme lämmittävästä palautteesta!


Ryhmän keskustelujen pohjalta jäin pohtimaan turvallisuuden ja vaikuttamismahdollisuuksien tunteiden puuttumista työelämän nykykäänteissä. Monilla työpaikoilla puurretaan omista voimavaroista piittaamatta entistä lujempaa, jotta saisi säilyttää paikkansa vielä hetken. Työpaikat ovat olleet survival-moodissa jo pitkään. Ihmiset katoavat naapurihuoneista, uusia ei palkata, vaan työt jaetaan jäljelle jääneille, pelko estää avoimen keskustelun. Ei ihme, että niin moni hoippuu kohti uupumusta, kun on tunne, että omaan kohtaloon ei voi mitenkään vaikuttaa vaan se on täysin oman vaikutusvallan ulkopuolella.

Omia ajatuksia ja valintoja kannattaa kuitenkin tarkkailla. Vaikka liikkeenjohdon päätöksiin ei pääsisikään vaikuttamaan, täytyisi silti pitää itsensä kiinni oman elämänsä ohjaksissa. Jos työ täyttää koko elämän, saattavat ne vaikuttamisen paikat jäädä huomaamatta. Siksikin työn ja elämän tasapaino on hyvä olla mietittynä: Jos työ menee, jää silti vielä se elämä.

Keppiä vai porkkanaa?

Kaksi mielipidettä, samasta asiasta, samalta viikolta:

Radikaali ajatus olisi, että ryhdytään tietoisesti luomaan työhön väljyyttä, joka parantaa työssä jaksamista, tukee terveyttä ja antaa mahdollisuuksia työn kehittämiseen. Samalla kohennettaisiin koko väestön elämänlaatua.


Jos siirtyminen nelipäiväiseen työviikkoon nostaisi suomalaisten keskimääräisen eläkkeellejäämisiän nykyisestä 58 vuodesta 65 vuoteen, toimenpide olisi taloudellisesti kannattava.

Tätä mieltähän olivat Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Guy Ahonen ja pääjohtaja Harri Vainio HS:ssä.

Eilen sitten lipsahtivat julkisuuteen ns. Rantalan työryhmän loppupäätelmät keinoista, joilla työuria saadaan pidemmiksi. Listalla oli mm. osa-aikaeläkkeiden lopettaminen,  työttömyysturvan leikkaus 58-60-vuotialta eli ansiosidonnaisten lisäpäivien poisto 500 päivän jälkeen, varhennetun varhaiseläkkeen poisto sekä vaatimus 40 vuoden työurasta ehtona 63 vuoden eläkeiälle.


Ei mikään ihme, että tästä kepityksestä on paisumassa lihava riita. Kannattaisiko poliitikkojen tässä uskoa asiantuntijoita?

Rukkaset naulaan?

Kaisa Kautto-Koivula, tutkija-kirjoittaja, kommentoi ministeri Paula Lehtomäen ratkaisua Taloussanomissa. Hän näkee sen hyväksi esimerkiksi, joka voi rohkaista muita tekemään samoin ja luonnehtii ilmiötä laajenevaksi..

– Jos tehtäisiin tilastoja niistä, jotka ovat hypänneet oravanpyörästä, niitä olisi huikeasti. Sitä vain on vaikea tilastollisesti osoittaa.


Kautto-Koivulan mielestä irtiottojen syynä on kovaksi ja kuluttavaksi muuttunut työelämä, joka ajaa ihmiset piippuun nopeasti. Talouden ja yhteiskunnan murros on meneillään, ja arki on muuttunut hallitsemattomammaksi. Yhä useampi pohtii, mikä on mielekästä ja mikä ei.

– Yksi ja toinen viskaa rukkaset naulaan. Ja meitä ei pelasta enää mikään, jos yksi ja toinen tekee niin jo kolmekymppisenä. Pakko sanoa, että huolestuttavalta näyttää.

Juttu herätti myös vilkasta keskustelua tämän "DIGITALISOI, MOBILISOI, AUTOMATISOI, INTEGROI, PRIORISOI ja FOKUSOI" -yhteiskunnan ilmiöstä.

Työ ja elämä

Kaksikin kirjoittajaa puhui eilen tärkeästä aiheesta. Pagistaan-blogissa Kati Parppei pohti nykyajan työelämä viisain kysymyksin:

Joskus tuntuu, että koko yhteiskunta pyörii valtavan perspektiiviharhan varassa. Työelämä, elämäntyö, työ on elämä, elämä on työ, jonka alttarille uhrataan kaikki perheestä terveyteen. Eikö vähempi todellakaan riittäisi? Eikö taakkaa voitaisi jakaa useammalle? Miksei enää riitä, että yritys tekee tulosta? Miksi pitää tehdä aina edellisvuotista parempaa tulosta?

Jenni jatkoi omassaan:

Työstä kokonaan luopuminen ei tunnu mielekkäältä. Olen niin perin luterilainen, että tuntuu tärkeältä hankkia oma toimeentulo. Työ tyydyttää myös kunnianhimoa, antaa sopivasti vastusta ja siellä tapaa aivan hulvattomia ihmisiä, tiskin molemmilla puolilla.

Tässä onkin tiivistettynä hyvä oivallus. Haaste on siinä, miten jokainen voisi omalla kohdallaan löytää sen tasapainon tuosta väliltä, ei niin että pohtii työ vai elämä, vaan voisi pitää ne molemmat hyvässä järjestyksessä ja siten, että työ antaisi voimia kotiin ja koti työhön.

Kirja-arvio: Työn hyväksikäyttö – onnellisuuden tavoittelijan opas työelämään

Kuva Flickr CC/D Sharon Pruitt

Vehmas Assemblyn Sampsa Kiianmaa on upouudessa e-kirjassaan tarttunut tärkeään aiheeseen, kohtuullistamiseen työelämässä. Alaotsikko ”Kuinka kehität duunistasi onnea tuottavan työn ja miksi työaikaa kannattaa lyhentää? lupaa jo paljon. Kiianmaa kuvaa monelle liiankin tuttua kehitystä, jossa uuvumme työelämän pirstaleisuuteen ja ajan puutteeseen ja koetamme lohduttaa itseämme shoppailemalla tavaroita joita emme tarvitse. Elämme kaupallisten ja elämäntyylien vaihtoehtojen runsaudessa, joka helposti halvaannuttaa ja ahdistaa.

Kiianmaa lähtee mielestäni purkamaan asiaa oikeasta päästä, eli kehottaa meitä kaikkia selvittämään elämäntavoitteemme: haluammeko jälkipolvien muistavan meidät aina töissä olevana uraohjuksena vain läheisistään huolta kantavina auttajina?

"Asettaessamme elämäntavoitteita valitsemme elämästä ne meille rakkaimmat ja tärkeimmät asiat. Keskitymme niihin ja siivoamme ylimääräisen sälän pois elämästämme. Toteamme itsellemme, mikä on minulle tarpeeksi."

Sampsa on hienosti kiteyttänyt downshiftauksen ytimen. Mielestäni tärkeä pointti on myös se, että hän kehottaa meitä itse kutakin miettimään oman työmme sisältöä ja sitä, miten voisimme kehittää siitä enemmän omien elämäntavoitteidemme mukaisen. Tässä keskeisenä käsitteenä on työn tarjoama merkityksellisyys, tunne siitä että sillä mitä teen, on oikeasti merkitystä itselleni ja muille ja että se on arvojeni mukaista.

Loppuosa tästä kauniisti taitetusta ja visuaalisesti miellyttävästä e-bookista tarjoaa erilaisia vinkkejä ja neuvoja heille, jotka haluavat kehittää duunistaan hyvän työn tai haluavat vapaa-ajastaan nykyistä laadukkaampaa ja antoisaa. Statustavaroiden sijaan palkka kannattaa sijoittaa aikaan ja kokemuksiin, toteaa Sampsa Kiianmaa.

Serenitas suosittelee: kannattaa käyttää aikaa tämän tärkeän puheenvuoron parissa, sillä siinä kiteytetään hyvin aineksia parempaan, onnellisempaan elämään.

Downshifting on suomeksi kohtuullistamista

Tähän tulokseen tultiin Sitran organisoimassa Kansallisen Ennakointiverkoston downshifting-teematyöpajassa, jossa itsekin sain olla mukana pohtimassa aihepiiriä monien kiinnostavien henkilöiden kanssa. Työryhmän raportti on nyt ilmestynyt ja julkaistu Foresight.fi:ssä, josta löytyy kasapäin myös muuta kiinnostavaa aineistoa. Työryhmä hyödynsi EVA:n julkaisemia makrotason talousskenaarioita siitä, miltä maailma näyttää talouskriisin jälkeen.

Ryhmä kuvasi kohtuullistamisen vaihtoehtoja erilaisissa vaihtoehtoisissa maailmoissa. Seuraavassa yhteisiä kohtuullisuuteen liitettäviä asioita, joita työskentelystä kumpusi: (ote raportin yhteenvedosta)

Kohtuullistamiseen liittyy vahva ajatus yhteisöllisyydestä. Yhteisöllisyyden romantisoinnissa on jotain hyvin 50-lukulaista ja jopa agraarihenkisyyttä, kun yhteisö hoitaa lapset ja vanhukset, ruokkii nälkäiset suut ja tarjoaa turvaa. Yhteisön harteille siirtyy helposti myös ennen yhteiskunnalle kuulunut työ, kun varoja jaetaan uudelleen. Mutta mitä tapahtuu niille, jotka jäävät yhteisöjen ulkopuolelle?

Yhdessä yhteisöllisyysajatuksen kanssa kulkee myös ympäristöstä välittäminen. Kohtuullistaja onkin ympäristötietoinen; kohtuullistaminen voi tarkoittaa myös kulutuksen vähentämistä, ilmastonmuutoksen torjumista, luomu- ja lähituotannon suosimista – ja kaikin puolin vihreämpää elämäntapaa.

Kolmantena kohtuullistamiseen liittyy ajatus laadukkaista valinnoista. Kun ostaa yhden kahden hinnalla, tulee samalla vähentäneeksi materiaalien kulutusta ja kiertoa, koska laatu kestää. Näin ollen nopeaa kulutusta välttämällä säästää sekä luontoa että itseään, kun kuluttaminen ei enää hallitse elämää.

Materian lisäksi kyse on myös ajan- ja elämänhallinnasta. Kulutus- ja työkeskeinen elämä ei välttämättä anna sijaa perheelle tai harrastuksille. Kohtuullistaja ottaa elämän takaisin haltuunsa.

Vuonna 2030 (novelli)

Lapsuudessani äitini kertoi kummallisia tarinoita miehistä ja naisista, jotka työkseen viljelivät maata ja kasvattivat kasveja ja eläimiä. Näitä raatajiksi kutsuttuja ei juurikaan enää ollut äitini nuoruusvuosina, mutta hän oli kuullut näistä merkillisistä työntekijöistä omilta vanhemmiltaan ja kertoi ylpeänä olevansa tällaisten manuaalilaboristien jälkeläinen.

Nyt minun ei sellaisesta kannata mainita, jotta tämä mahdollisuus ei mene sivu suun. Manuaalista tekemisen tapaa ei enää arvosteta, sillä siitä on tullut tarpeeton kun kaikki on automatisoitu. Tähän työhaastatteluun minun täytyy panostaa kaikkeni, muuten elämänportfoliooni ilmestyy jälleen katkos ja mahdollisuuteni heikkenevät yhä. Minulla on jo yksi sallittu katkos, maksimiaika puoli vuotta, ja jos tulee vielä toinen, minun katsotaan karttelevan eläkkeidenkartuttamisvelvollisuuttani ja sanktioidaan.

Videoneuvottelusalongin ovi aukeaa ja virtuaalinen koneassistentti ilmoittaa monotonisella nuoren naisen äänellään: - Seuraava hakija Altti Makkonen, ole hyvä ja käy sisään.

Astun hämärään tilaan, jota hallitsee seinänkokoinen videonäyttö. Huoneessa on vain yksi iso, mukavannäköinen nojatuoli, johon koneassistentti pyytää minua istumaan. Hieraisen kostuneita kämmeniäni housujen sivuihin, toivottavasti käsinojien tunnesensorit eivät reagoi hermostumiseeni. Videoseinä välähtää ja ruudulle ilmestyy haastattelijani, joka esittäytyy: - Hyvää iltaa Altti, minä olen Palveluyhtymän Teknologiaosaston rekrytointivastaava Niinu ja haastattelen sinua hakemaasi tehtävää varten. Voimmeko aloittaa?

Nyökkään. Nainen on nuori ja kaunis, mutta sellaisia ne kaikki rekrytoijat ovat, niiden tehtävä on houkutella ihmisiä mahdollisimman tehokkaasti eri tehtäviin. Siitä saakka on työvoimapula 2010-luvulla alkoi maassamme kiristyä, uskottiin ensin maahanmuuttajien ratkaisevan rekrytointiongelmat. Tulijoita vain oli kovin vähän eikä heidän osaamispotentiaalinsa ollut oikeanlaista. Siksi alkuperäisväestön työ muuttui valtiolliseksi velvollisuudeksi, jota jokaisen 18-70-vuotiaan piti suorittaa, jos aikoi saada valtiolta lainkaan eläkettä. Oli paljon tehtäviä, joihin kukaan ei halunnut, ja siksi piti pitää huoli, että tehtävät saatiin näyttämään houkuttelevilta. Rekrytoijat toimivat provisiopalkalla suurissa call centereissä, joissa oli tarkat tietokannat jokaisen kokemuksesta ja sopivuudesta.

– Miksi haluat juuri tämän työn, nainen aloitti kysymyksensä ystävällisellä äänellä. Hengähdän ja valmistaudun vastaamaan ennalta suunnitellun mukaisesti. – Minusta tämä tehtävä vaikutti kiinnostavalta ja minulla on sen kaltaista pätevyyttä, että osaan hoitaa tämän. Haastattelija nyökkää kiinnostuneen näköisesti ja jatkaa: –Tarkastimme elämänportfoliosi ja valikoiduit tähän hakijaksi juuri kokemuksesi takia. Millaista työtä odotat?

–Minusta on tärkeää tehdä työtä ihmisiä varten.

–Se onkin tässä työssä keskeistä, näitä turvasovelluksia tehdään juuri ihmisten elämän parantamiseksi. Nyt olisi tehtävä seniorikoteihin ICT-sovellus, jolla varmistettaisiin senioreiden elämänlaatu siinä tapauksessa, että heidän oma elämänhallintansa ei olisi enää kovin korkealla tasolla.

–Tein aikaisemmassa työpaikassani vankilaan sovelluksen, jolla voitiin valvoa yksilöllisesti jokaisen tarvitsemaa ulkoilun ja ravinnon määrää, joten asia vaikuttaa selkeältä.

–Onko sinulla riippuvaisia?

–Ei ole, sanoin ja vaihdoin hieman asentoa nojatuolissa. –Minun vaimoni kuoli kaksi vuotta sitten ja emme ehtineet hankkia lapsia.

-Niin, huomaankin, että sinulla oli tuolloin katkos elämänportfoliossasi, kertoisitko siitä, nainen kysyi ystävällisesti.

-Minun oli pakko hoitaa vaimoani puoli vuotta, sillä meillä ei silloin ollut yksityistä sairausvakuutusta.

Ajattelin salamannopeasti Annaa, ja puistatus kulki sisälläni. Nyt kun julkista sairaanhoitoa ei juuri lainkaan ollut resurssipulan takia saatavissa, hän oli joutunut kärsimään hirvittävästi. Emme olleet halunneet lapsiakaan, sillä tiesimme, että päiväsuojaryhmät olivat liian isoja, jopa viisikymmentä lasta, joita säilöttiin kuin tomaatteja purkissa ilman mitään virikkeitä ja vain perushoidolla, jotta vanhemmat voisivat suorittaa työvelvollisuutensa. Muistan omasta lapsuudestani vuodesta 2005 ryhmän, jossa meitä oli vain kahdeksan ja hoitajia kaksi. Sellaiseen luksukseen ei yhteiskunnalla enää ollut varaa.

Silloin kun vielä olimme kuluttajia, oli valtiolla vielä resursseja hoitaa sairaansa ja avuntarvitsijansa. Sitten kun ilmastonmuutoksen vaikutukset realisoituivat ja öljyn loppuminen läheni, oli kaikki verovarat pakko uhrata siihen, että ylipäänsä selviäisimme täällä. Vaikka teknologiaa kehitettiin paljon, ympäristöongelmat pääsivät niin pahaksi, että olimme tilanteessa, jossa meidän olisi pian pakko löytää ratkaisu tai elämä maapallolla loppuisi saasteiden, resurssipulasta aiheutuvien levottomuuksien ja luonnonmullistusten vuoksi. Kaikki muu oli toisarvoista.

Vastailin tarkasti Niinun kysymyksiin, sillä tiesin haastattelun merkityksen. Seuraava vaihe oli tavata videoneuvottelussa virtuaalitiimini, joka lopulta päättäisi, haluaisivatko he minut joukkoonsa. Työ tapahtui jokaisen omassa asuinpaikassa, koska työmatkaliikennettä ei haluttu enää kasvattaa, nyt kun fossiiliset polttoaineet oli melkein käytetty loppuun. Silti oli ensiarvoisen tärkeää olla hyvä tiimipelaaja ja suosittu yhteisön jäsen, sillä se varmisti parhaiten pieniä etuja, joista saattoi jatkossa olla hyötyä.

Kaikilla työntekijöillä oli oma yritys, jonka kautta omaa työpanosta myytiin. Näin järjestely oli joustava valtiolle ja muille, jotka työpanosta ostivat. Itsekin jouduin aina edellisen hankkeen päättyessä itse etsimään uuden mahdollisuuden ja kilpailemaan siitä kollegoitteni kanssa.

Elämäni on nyt helpompaa, kun riippuvaisia ei enää ole. Kun vanhempani kuolivat pohjoisen seniorihoivaamossa, olin helpottunut. He molemmat paloivat loppuun 2000-luvun alun työuupumusepidemiassa, eivätkä siitä koskaan kunnolla toipuneet vaan viettivät pitkiä aikoja hoivaamoissa. En päässyt vierailemaan heidän luonaan loppuaikoina kovin usein, sillä hoivaa on hajasijoitettu varsinkin pohjoisen autioitumassa oleville alueille. Niitä kertoja, joina pääsin siellä käymään, en mielelläni muistele, sillä olot olivat puistattavat. Onneksi vanhukset hoidettiin sellaisella lääkityksellä, ettei monikaan enää tajunnut mitä ympärillä tapahtui. Niin oli kaikille parempi, minulle sanottiin.

Anna oli vanhusteknologian spesialisti, ja hänen tehtävänänsä oli kehittää älytiloja, joissa seniorit viettivät aikaansa. Annan viimeiseksi työksi jäi ohjelmoida älykäs ravintotila, jossa vanhukset liikkuivat automaattisesti ohjautuvilla tuoleillaan riviin ja robotit annostelivat heille ruoan tarjottimelle. Sellaisia oli nyt jo käytössä kolmessa pohjoisen seniorihoivaamossa ja kysyntää järjestelmälle oli kuulemma runsaasti muuallakin.

Vaikka minulla oli aikaa eläkeikään vielä melkein neljäkymmentä vuotta, mietin joskus öisin peloissani, millaista aikaa se tulisi olemaan. Oli epävarmaa, olisiko maapallolla enää ylipäätään elämää tuolloin, joten koetin olla ajattelematta sitä liian tarkkaan. Ahdistus kolkutteli jo liikaa tajuntani ovia, kun oli vain pakko pärjätä, ja pakokeinoa ei ollut, ellei sitten sattunut olemaan poikkeuksellisen rikas, sillä rahalla oli mahdollista ostaa kaikkea, vielä nytkin.

Niinu oli kysynyt jotain, säpsähdin kun tajusin etten ollut kuunnellut. – Voisitko toistaa kysymyksen, etäyhteys oli äskeisen lauseen kohdalla heikko, sanoin nopeasti, ja yritin peittää nolouttani. Niinu tiedusteli uudestaan, olisiko minulla jotain kysyttävää. Ei ollut, joten haastattelu päättyi molemminpuolisiin ystävällisiin toivotuksiin. Niinu lupasi ilmoittaa etenemisestä seuraavana päivänä.

Kun kävelin poispäin videoneuvottelusalongista, mietin mahdollisuuksiani. Jos en saisi tätä työpaikkaa, ei mitään muutakaan ollut juuri nyt näkyvissä. Jos en onnistuisi työllistämään itseäni lähimmän kuukauden aikana, minut määrättäisiin palvelureserviin. Se tarkoittaisi sitä, että Hoivaministeriö voisi milloin tahansa määrätä minut suojelutehtäviin, eli joutuisin johonkin seniorihoivaamoon, päivähoivakeskukseen, oppikeskukseen tai terveyskorjaamoon töihin, sellaisiin töihin, joihin ei vapaaehtoisia tulijoita enää ollut. Nykyisin oppikeskuksissa lähinnä valvottiin että oppilaat eivät tunneilla tappaneet toisiaan, opetuksen tasosta ei juurikaan voitu puhua. Kaikki pätevät opettajat olivat sijoittuneet hyväpalkkaisiin rikkaiden alueiden keskuksiin, ja tavallisten ihmisten asuinalueille jäivät vain ne, joille vaihtoehtoja ei ollut. Tulevaisuus ei siis näyttänyt järin houkuttelevalta, jos tämä tilaisuus ei toteutuisi.

Kontrollin ajasta kuluttajien autokommunikaatioon

Markkinointiviestinnän viikon tämän päivän kohokohta oli eittämättä professori Alf Rehnin esitys "Mahdollistamisen murros - miksi mediat eivät enää kiinnosta eikä luovuus enää riitä?"

Alf Rehn ravisteli viestintäväkeä huomaamaan sen, että sosiaalisen median teknologia ei sinänsä ole kiinnostavaa, sehän on vain teknologiaa. Kiinnostavaa sen sijaan on, millaisia muutoksia sosiaalinen media aiheuttaa yritysten ja kuluttajien suhteeseen.

Kun aikaisemmin yritys on viestinnällään voinut kontrolloida kuluttajille meneviä viestejä, ollaan nyt halvan teknologian, kaikkialla läsnä olevan median ja loputtoman sisällön vuoksi tilanteessa, jossa markkinat alkavat autokommunikoida keskenään. Kuluttajat eivät tarvitse enää yritystä tai sen lupaa keskustellakseen yrityksen tuottaista tai palveluista ja saadakseen aikaan suuriakin muutoksia.

Yrityksen mahdollisuudet kontrolloida siitä käytyä keskustelua ovat nykyisin olemattomat. Kuluttajat myös luottavat yhä enenevässä määrin vertaisarvioihin ja nettipalautteeseen tuotteiden valinnassa eivätkä enää pidä yrityksen itse lähettämiä viestejä kovin luotettavina.

Rehnin mielestä finanssikriisin sijasta pitäisikin puhua luottamuskriisistä, sillä luottamus yrityksiin on heikentynyt. Tämä johtaa jatkossa yhä suurempaan läpinäkyvyyden tarpeeseen yritysten toiminnassa, sillä kuluttajien vaatimuksesta toimintaa täytyy avata näkyväksi luottamuksen palauttamiseksi. Salailu luo heti ajatuksen epäluotettavuudesta.

Viestinnällä tulisikin olla uusi rooli muuttuneessa tilanteessa: sen sijaan että jaellaan informaatiota, pitäisikin kutsua kuluttajia ja mielipidevaikuttajia yhteiseen keskusteluun asioista. Invites instead of information.

Hyvin värikäs esiintyjä ja tarinankertoja tämä professori Rehn, suosittelen ehdottamasti kuuntelemaan jos sattuu kohdalle.Harmi ettei Youtubesta löytynyt tarpeeksi hyvänlaatuista videota hänen esiintymistavastaan linkattavaksi. Ja blogissansa lisätietoja myös.

Povipoint-kokemuksia

Katja Project Mamassa kertoo lapselleen satuja Povipointista, vaikka salaa epäilee, että jälkikasvu on saanut tietoonsa aikuisten asioita Powerpointista. Katja miettii:

"Onko jompi kumpi meistä puhunut ipanan kuullen powerpointeista, missä yhteydessä ja ennen kaikkea miksi. Ovatko powerpointit salakavalasti hiipineet normisanastoomme? Puhummeko niistä usein? Pyytääkö lapsi seuraavaksi kertomaan tulostavoitteesta ja asiakasrajapinnasta? Jeesus.

Sattuipa sopivasti, sillä eilen kaksikin kokemusta sivusi samaa aihetta. Koulun vanhempainillassa povipointteja esiteltiin hellyttävästi harmailla kalvoilla tulostettuna sellaisen perinteisen yliolanheittimen avulla. Miehen kanssa juttelimme, että emme tällaista ihmettä liike-elämässä ole tavanneet kohta kymmeneen vuoteen, kalvoheitin alkaa olla yhtä harvinainen olio kuin kirjoituskonekin. Onneksi.

Photo credit: mp_eds/Flickr

Iltalukemiseksi olin varannut Garr Reynoldsin Esityksen suunnittelu. Zen ja pelkistämisen taito. Olipa ajatuksia avaava kirja siitä, miten Powerpointtejä pahoinpidellään ja mihin PP taipuu ja mihin ei. Tietenkin minun on helppo yksinkertaistavana visualistina helppo ostaa kirjan ajatukset siitä, että vähemmän on enemmän ja kuva tuo sanomaan tunnetta. Mutta jos saatte kirjan käsiinne, niin lukekaa ajatuksella, sillä Garrilla on paljon hyviä vinkkejä siitä, kuinka voimme ikävystyttää kuulijoitamme vähemmän ja saada sanomamme paremmin perille. Jos kirjaa ei ole saatavilla, myös Garrin blogista löytyy apua.

Katja päättää: "Mutta joka kerta kun alan nykyään vääntää slaideja, ajattelen vihreää matoa, joka kahvittelee koppiksen kanssa. Paluuta entiseen ei ole."

Ei minullakaan, Katjan kommentin ja Garr Reynoldsin kirjan jälkeen.

Ylivilkas pomo tuo iloa arkeen?

Onhan heitä monenlaisia, yritysjohtajissakin. Oman rajallisen kokemukseni mukaan aika yleisiä tyyppejä ovat renessanssimiehet, ylivilkkaat, narsistit ja kontrollifriikit. Näiden lisäksi vuosien varrella surullista seurattavaa ovat olleet lääkkeisiin tai alkoholiin addiktoituneet, joita heitäkin liike-elämässä silloin tällöin tapaa, onneksi yhä harvemmin.

Renesanssipomolla on aina tuhat rautaa tulessa kaikilla mantereilla, mutta useinkaan mikään niistä ei ehdi kuumentua kunnolla, ennen kuin on seuraavan vuoro. Kollegoille ja alaisille tämä tietää jälkien paikkailua, selittelyä sidosryhmille ja päänpyörittelyä uusimmista kommervenkeistä, vaikka renessanssimiehet ovatkin useimmiten muutoin varsin harmittomia. Renesanssipomo toteuttaa elämäänsä omana yhden hengen mahtiperformanssina, ja on vaihtaa usein työpaikkaa tavoitellakseen omaa tähteään.

Toinen suhteellisen harmiton tapaus on ylivilkas pomo. Silloinkin on vuorossa vauhtia ja vaarallisia tilanteita, muuttuvia suuntia ja yletöntä touhottamista. Mutta tällainen pomo tuo tullessaan huoneeseen yleensä myös energian ja huumorin purskahduksen, ja käytävillä voi kuulla hänen röhönaurunsa. ADHD-johtaja on usein pidetty ja saa paljon aikaan, sillä renessanssimiehestä poiketen tämä tyyppi osaa kuitenkin keskittää voimavaransa suunnilleen firman liikeidean sisäpuolelle jääviin asioihin.

Narsisti vaatii ympäristöltä kohtuutonta ihailua, ja pahimmillaan onnistuu vehkeilyillään sekoittamaan koko työyhteisön hajoita-ja-hallitse –peleillään. Narsisti rakastaa valtaa ja haluaa kaiken vallan kaikin keinoin itselleen. Työyhteisössä tämä johtaa pahimmillaan vaikeisiin ristiriitoihin, sillä pomo katsoo oikeudekseen omistaa myös työntekijänsä. Asiaa on vaikeaa ottaa esille organisaatiossa, ja usein tilanne kärjistyy pahaksi ennen kuin siihen puututaan.

Kontrollifriikin alaisuudessa ahdistutaan, masennutaan ja lopulta vaihdetaan työpaikkaa, koska mikään ei kunnolla etene, kun koko ajan kompastellaan lillukanvarsiin. Tällainen pomo vahtii tarkkaan työajat, suoritukset, tuloskortit ja muut byrokratian vaatimukset, mutta luovuudesta ja innostamisesta häntä voi harvoin onnitella. Kerää usein ympärilleen samanmielisen piirin.

Narsisteista ja muista mielipuolista pomoista voi lukea lisää myös päivän Taloussanomista.

Nerouden ja hulluuden rajalla

Nerouden ja hulluuden raja on häilyvä, ajattelin eilen kun luin HS kulttuurisivuilta Teemu Luukan arvioita Koneen Pekka Herlinin juuri ilmestyneestä elämänkerrasta. Kirja kuvaa Herliniä monipuolisesti sivistyneenä ja erittäin merkittävänä liike-elämän huippuosaajana, joka kuitenkin kotioloissa on öykkäröivä ja mieleltään sairas juoppo.

Kirjaa en ole vielä lukenut, mutta arvostelukin riitti herättämään kiinnostuksen. Miten on mahdollista, että niin sairas ja moniongelmainen Herlin on toisaalta kyennyt luotsaamaan Koneen keskisuuresta kotimarkkinayhtiöstä globaaliksi suuryritykseksi? Vai onko niin, että ihan tavikset eivät tähän pystykään, ja tullakseen suureksi yritysjohtajaksi täytyy joidenkin palikoiden ollakin pääkopassa vähän epäjärjestyksessä?

Herlinin tapauksessa suuri persoona, ruhtinaaksikin kutsuttu, rakensi imperiumin, mutta hajotti toiminnallaan perheensä. Nostan hattua lapsille ja läheisille, jotka kykenevät näkemään ja kertomaan rehellisesti myös menestyksen varjopuolesta.

Onneksi nykyjohtajissa on yhä useammin heitäkin, jotka tunnistavat ja tunnustavat, että arvojärjestys voi olla myös toisinpäin, sillä perhe ja läheiset ovat loppuviimeksi kuitenkin ne tärkeimmät. Ja onneksi tulevaisuuden johtamisessa näkyy toivonkipinä siinäkin, että yhä enemmän ovat myös sekä-että –ratkaisut mahdollisia.

Ikkunasta vapauteen

Kiltti ja tunnollinen,
sanoivat.
         Mikä sille nyt tuli?
Tai,
         tiesinhän minä,
         jotain outoa siinä oli,
         mutta että sillä tavalla.

Haukkui johtoryhmän,
hyppäsi ikkunasta,
     siivilleen,
     vapauteen.



Kirjoitin tuon ylläolevan runon kolme vuotta sitten. Nyt silloinen fiktio on vaihtunut todellisuudeksi, kun lehdet uutisoivat France Telecom-yhtiön työntekijöiden itsemurha-aallosta, josta maan hallituskin on huolestunut. Yhtiön yksityistämiseen liittyvää muutostahtia on pidetty liian kovana joillekin työntekijöille. Heille on itsemurha-aallon vuoksi luvassa terveyspalveluja sekä lisävoimia HR-osastolle. Tämän lisäksi työpaikkojen siirrrot ja työtehtävien muutokset on jäädytetty toistaiseksi.

Hieman yli 1.5 vuoden aikana yhtiössä on raportoitu 22 itsemurhaa ja 13 itsemurhan yritystä. Viisas ystäväni eilen lounaalla tästä puhuessamme totesi, että eihän työpaikka mikään vankila ole. Monelle työntekijälle tuo työpaikka näyttää kuitenkin muodostaneen vaarallisen suuren osan elämän sisällöstä.  Kyseessä on henkinen vankila, jossa on lusittu liian kauan huomaamatta, että ovet aukeaisivat myös ulospäin, jos itse sitä haluaisi.  Ainoaksi ulospääsytieksi jää reitti ikkunasta tai itsensä puukottaminen vatsaan palaverissa.

Tapahtumat kuvaavat valitettavan hyvin, mitä tapahtuu kun työpaikkaa ravistellaan kunnolla ja vanhat turvalliset rakenteet murtuvat. Kaikki eivät pysty ajattelemaan muutosta mahdollisuutena, vaan masentuvat, ahdistuvat ja päätyvät epätoivoisiin tekoihin. Lienee vain ajan kysymys, koska tämäkin vaarallinen trendi rantautuu Suomeen.

Työ on kuitenkin vain työtä, ja elämä itsessään arvokasta ja kaunista, kaikin keinoin suojelemisen arvoista. Viime kädessä kannattaa voimavaroja panostaa elämässään eniten niihin ihmisiin, jotka todennäköisimmin sinne hautakummulle tuovat pienen kukan sitten joskus. Perhe, suku, ystävät. Harvoin siellä kai entisiä pomoja, alaisia tai työkavereita tulee näkymään, luulisin.

Lomaselta takaisin töihin

Pieni lomanen virkisti: hiihtoa sekä tasamaalla että mutkamäessä, mukavia ihmisiä ja rentouttavaa ei-minkään tekemistä.

Tänään sitten töiden pariin. Tulevien viikkojen allakka on täyttynyt yllättävästi kaikenlaisella, ja on ollut pakko kieltäytyä osasta tapaamisia. Menossa on useita projekteja yhtä aikaa, ja aikaisemmassa elämässäni olisin jo tässä tilanteessa ollut kiireinen ja stressaantunut.

Jotain on kuitenkin toisin.

Lounaalla hyvän työystävän kanssa pohdittiin sitä, ettei leppoistaminen tarkoita tuottavuuden laskua. On aikaa ajatella ja suunnitella asioita paremmin, joten sattuu vähemmän ennakoimattomia yllätyksiä. On aikaa priorisoida ja tehdä töitä etukäteen alta pois kiireempien viikkojen varalta, kun aikataulussa on jouston varaa. On enemmän läsnä siinä mitä tekee, joten saa asioita tehtyä lyhyemmässä ajassa. Tuottavuutta lisää myös se, ettei aikaa kulu joutavanpäiväisiin palavereihin ja pitkiin työmatkoihin. Myös vähentyneet sairastelut ja työkyvyn ylläpito lisääntyneellä liikunnalla auttavat.

Huomenna pääsen pohtimaan downshiftausta monen kiinnostavan ihmisen kanssa.

En vaihtaisi enää entiseen.