Itse asetetut rajoitukset

Itse asetetut rajoitukset, kirjoittaa Leo Babauta, pakottavat meidät luovuuteen. Hän rajoittaa sanottavansa Mnmlist-bloginsa päivityksissä 400 sanaan, jotta voisi olla varma siitä, että hän keskittyy vain olennaiseen ja valitsee sanoista kuvaavimmat.

Kun meidän täytyy työskennellä näiden rajojen sisällä, meidän täytyy selvittää, miten saada asiat toimimaan. Tämä pakottaa ajattelemaan tavallista laajemmin ja uudella tavalla, Babauta kirjoittaa.

Eilen asetin itselleni tavoitteen: (almost) offline day. Siitähän on kirjoitettu monissakin blogeissa, vaikkapa täällä.

Infoähky oli saavuttanut minut, ja kaipasin selkeyttä ja rauhaa ajatuksilleni. Koen, että netti, sähköposti ja televisio olivat häiriötekijöitä. Työasioiden vuoksi annoin itselleni luvan katsoa sähköpostin kolme kertaa, aamulla, lounaan jälkeen ja iltapäivän päätteeksi. Sähköpostista avasin ja käsittelin vain välttämättömät, muut jäivät odottamaan seuraavaa päivää. Päätin katsoa illalla vain yhden ohjelman televisiosta. Kaksi asiaa oli pikaisesti hoidettava netissä, mutta muuten jätin surffailun kokonaan väliin.

Kokemus oli mullistava: ehdin ja sain aikaan paljon enemmän kuin normaalina päivänä, ja erilaisia asioita. Rauhoituin, kun tunteeni eivät olleet netin jatkuvan uutisvirran pompotettavana. Päivä tuntui seesteisemmältä ja illalla olin tyynempi ja rauhallisempi.

Huomaan, että netin uutisvirtaan, blogipäivityksiin ja Facebookiin tulee nopeasti tottumuksen myötä turtumus. Niihin on helppo addiktoitua, sillä kun ruudulla vilkkuu koko ajan jotain uutta, voi tulla tunne, että on mukana jossakin kiivaassa, sykkivässä virrassa.

Joskun on hyvä muistuttaa itselle, että tyhjä näyttöruutu, suljettu televisio ja itse asetetut rajat omalle ajankäytölle luovat hiljaisia mahdollisuuksia johonkin uuteen: kasvuun ja virkistymiseen.

Tiivistahtinen elämä uuvuttaa nuoria, juurettomuus luo väkivaltaa

Taiteilija Maunu Tarkkasen öljyvärityö Väkivalta 6

Media on ottanut vinkistä vaarin ja kutsuu nyt Viikin koulukiusaamistapausta sen oikealla nimellä, väkivallaksi. Näin ainakin Hesarin otsikossa (sivu A8) tänä aamuna. Tämä on minusta tervettä kehitystä, sillä väkivallasta näissä tapauksissa on selkeästi kysymys. Kiusaajia on suojeltu hienotunteisesti viimeiseen asti, jolloin asioihin on vaikeaa puuttua. Ehkä tämänkaltaisella uudella avoimuudella voidaan uudistaa myös näitä asetelmia. On hyvä, että väkivallan uhriksi joutunut tyttö sai äänensä kuuluviin, vaikkakin nimettömänä. Sympatiani ovat kokonaan hänen puolellaan, ja olen iloinen, että hänellä on välittäviä ystäviä tukenaan, kaikilla kiusatuilla ei suinkaan ole.

Jutussa haettiin syytä Viikin väkivaltaan alueen nuorten juurettomuudesta, joka johtaa jatkuvaan paikan hakemiseen vaihtuvissa yhteisöissä. Viikki lienee vain jäävuoren huippu, sillä tällaisia alueita on maassamme paljon.

Varsinkin tyttöjen elämä muodostuu nykyisin raskaista ristipaineista. Tämä tuli selväksi myös saman lehden sivulta A7, jossa puhuttiin siitä, kuinka tiivistahtinen elämä uuvuttaa nuoren. Jutussa haastattellun abin Karoliina Korvuon mukaan on  vaikea löysätä, jos on tottunut kiireiseen elämänrytmiin. Onneksi ainakin hän näyttää saaneen elämäänsä aikaisempaa enemmän hallintaansa, vaikkakin vasta terapian jälkeen.

Miten osaisimme luotsata jälkikasvuamme kohti juurevampaa ja kohtuullisempaa elämäntapaa, jossa toisten ihmisten arvostaminen ja koskemattomuus olisi itsestäänselvää?

Punaiset tanssikengät

Keho muistaa kivun. Kun makaan silmät suljettuna lattialla, hengitän sisään, hengitän ulos, kipu tulee hengityksen rytmissä, mutta myös häipyy hengityksen rytmissä. Kipu lamaannuttaa, jäykistää, ottaa tukevan betonisen hahmon, joka sitoo liikkeen paikoilleen. Kipu säkenöi ja sähähtelee, säpsäyttää ja polttaa, tai jäytää, järsii ja jytyyttää alleen kuin märän rätin.

Tunnen selkäni, arvostan sitä kun se toimii moitteettomasti, vaikka ajattelen sitä ja sen hyvinvointia aivan liian harvoin. Olen sille kiitollinen, kun se on tukenut ja kuljettanut minua kaikkien näiden vuosien ajan, ja toivon että se jaksaisi vielä pitkän matkan.

Olisipa hulppeaa elää 90-vuotiaaksi ja olla se arvokkaasti vanhentunut harmaatukkainen rouva, joka edelleen jaksaa olla kiinnostunut suvun ja maailman asioista. Matriarkka, siinäpä tavoitetta yhdelle elämälle!

Matriarkat eivät kulje vinossa ja kaksinkerroin keppiin nojaten. He istuvat ryhdikkäinä suoraselkäisissä tuoleissa, jalat sirosti rinnakkain. Jaloissa voisi olla ikävien terveyskenkien sijaan jotain kaunista, kevyttä ja iloista, vaikkapa tulipunaiset tanssikengät. Jotta saisivat sanoa, että mitä ihmettä ja miten se nyt tuolla lailla, noin vanha ihminen.

Tai hämmästytäänkö silloin enää mistään, kun minä olen yhdeksänkymmenen? Nyt kyllä hämmästyttäisiin, jos isomummolla olisi punaiset tanssikengät, mutta sitten ei ehkä, toivottavasti ei.

Ja shampanjaakin joisin, jos en kengästä niin huikaisevankorkeasta sirosta lasista, kuin hienopiirteisen liljan terälehdiltä. Ehkä isomummojen sitten kuuluu jo vähän huikennella, ja tuollaiset pienet ilot tekevät maailman paljon kauniimmaksi. Olisin sitten helpompi hoivattava perheelle ja henkilökunnalle, kun välillä olisi vain onnellisia, kevyitä shampanjakuplia pään sisus täynnään.

Olisi ehkä jokin ystävätär, muisteltaisiin vanhoja vaikka ei onneksi kaikkia muistettaisi, juotaisiin välillä korkeankiikkeristä laseista kalpeankellertävää juomaa ja maisteltaisiin leivoksia. Kertoisin hänelle niiden punaisten tanssikenkien tarinoita, tosia ja vähän keksittyjäkin, saahan sitä jo siinä iässä vähän värittääkin, ettei aina niin tylsää.

Nyt on pakko koettaa nousta tästä lattialta. Pilatesharjoitus on ohi ja ajatukset lähtivät laukkaamaan omia teitään. Vaikka helpommin sanottu kuin tehty; harjoitus rentoutti kipeää selkää mutta täytyy ensin kierähtää kyljelleen ja hilautua pystyyn sohvankulmaan tukien, kontilleen ja siitä sentti sentiltä ylös. Ihan suoraan ei selkä vielä suostu, vaan jään etukumaraan. Tassuttelen sillä lailla keittiöön, etsin lasin ja avaan jääkaapista piccolopullollisen, juon maljan niille punaisille tanssikengille.

Hei hulinaa

Huhtikuu on kuukausista kiireisin, voisin todeta. Kaikkea on kertynyt, joukossa paljon kivaa ja virkistävää. Kuusivuotias on innostunut jalkapallosta, jota tällä viikolla poikkeuksellisesti riittää neljänä päivänä/iltana. Hieman liikaa yhdelle viikolle, mutta onneksi normaalitahti ei ole noin kiivas.

Kun Kuusivuotiaskin alkaa olla jo siinä iässä, että hänellä on omat menonsa, meilläkin on nyt siirrytty siihen käytäntöön, että koko perheen menot kirjataan yhteiseen kuukausikalenteriin jääkaapin oveen, jotta kaikki pysyvät kärryillä missä mennään. Yritä tässä sitten välttää kalenterin orjaksi joutumista...

Eilen poika oli kaverilla yökylässä ja isi ja äiti tutustuivat Espoon musiikkitarjontaan kahdessakin eri paikassa. Mukavaa oli, pitkästä aikaa.

Töiden puolella olen pakertanut parin ison tarjouksen parissa. Nyt pitäisi enää keksiä itsestä vetävä mainelause....

Saatte kasvukausiraportin mökiltä parin päivän päästä. Viimeksi sinivuokot jo kurottelivat nuppujaan kohti aurinkoa, nyt lienevät jo auki. Kuva lienee parin vuoden takaa.

Aurinkoista ja lämmintä viikonloppua kaikille lukijoille!

Hyvää tekevä hiljaisuus

Vasta kun sain Pääsiäisen aikaan nauttia siitä, tajusin kuinka olen sitä kaivannut. Vietimme rauhallista aikaa mökillä ja kotona, mies ja poika välillä harrastuksiinsa ja huveihinsa pyrähdellen ja minä pienen flunssan tainnuttamana lähinnä sohvalla ja sängyllä.


Oli kerrankin aikaa katsella televisiota, lukea kirjaa ja vain mietiskellä. Tämä pääsiäisenä ohjelmatarjonta hellitteli hiljaisuuden ystäviä, ensin tuli Suuri hiljaisuus (tai oikeammin sehän tuli kaksi kertaa, ensin dokumentti että tämä leffa, joista tässä tarkoitan ensinmainittua).


Välipalaksi hieman Colorado avenueta ja Klaus Härön Näkymätön Elina (nyyh). Sitten vielä eilen Veikko Aaltosen Paimenet ja Areenasta espoolaisessa karmeliittaluostarissa kuvattu Yksin Jumala.


Dokumentit tekivät hyvää, syvältä, saivat rauhoittumaan ja muistamaan taas sen, mikä on olennaista ja ikuista. Sekä Suuren hiljaisuuden kartusiaaniveljet että Espoon karmeliittasisaret ovat vihkiytyneet traditioihin, jotka ovat kantaneet keskiajan alusta meidän päiviimme, läpi kaikkien sotien ja muiden myllerrysten. Molempia sääntökuntia pidetään ankarina, ja on harvinaista päästä katsomaan niiden arkipäivää.

Suuren hiljaisuuden ohjaaja kysyi ensimmäisen kerran lupaa kuvata luostarissa vuonn 1984, jolloin hänelle sanottiin, ettei aika ollut kypsä, vaan tarvittaisiin vielä 10-13 vuotta. Kuudentoista vuoden jälkeen luostarista soitettiin ja kerrottiin, että siellä oltiin valmiita.

Osaisinpa ottaa matkaevääksi näistä pääsiäisen helmistä edes jotain; asiat vaativat aikansa, ihmisen on vain asetuttava paikalleen ja uskottava. Tärkein on tässä ja nyt, hiljaisuus, hengitys, yhteys. Sitä on vaalittava.

Miten tässä nyt näin kävi?

Tää haluaa nyt avautua teille, hyvät lukijat, kun tällä on aikastressi.

Siis minä, joka olen jo monta vuotta koettanut järkiperäistää suhdettani aikaan ja kalenteriin ja organisoida ajankäyttöäni mielekkääksi, heräsin viime viikolla siihen tosiasiaan, että huhtikuun kalenterini vilkuttaa kuvaannollisesti punaista, tai ainakin oranssia. Ja stressihän siitä tuli.

Syitä tuohon kalenterin turpoamiseen on monia: omia ja miehen usean päivän työmatkoja, Kuusivuotiaan uuden harrastuksen aikataulut, miehen ja minun työt ja harrastukset ja sen lisäksi kaikkea muuta sekalaista ja kivaa.

Ei tämä sinänsä ole vaarallista, täytyy vain muistaa hengittää ja tehdä asioita tärkeysjärjestyksessä. Mutta terveellinen muistutus tämä on siitä, kuinka helposti aikataulut täyttyvät ja kuinka tärkeää olisi punnita jokaisen lupauksen kohdalla, onko se niin tärkeä, että haluaa sitoutua siihen aikataulullisesti.

On myös mielenkiintoista tarkkailla omaa päätä, miten se reagoi tähän tilapäiseen (I hope) kalenteribuukkausten yliannostukseen. Huomaan, että päässäni aikataulut alkavat elää omaa elämäänsä ja tekevät olon jännittyneemmäksi ja kireämmäksi. Ajatukset askartelevat ylenmäärin kysymyksessä miten organisoin tämän kaiken, että ehdin suoriutua kaikesta. Vaikka järkitasolla tietää vastauksen ja osaa myös suhteuttaa tilannetta aikaisempiin, paljon pahempiin kalenterikaaoksiin, aivoja ei niin vain helposti näköjään käännetäkään uusille urille.

Ajastani on tulossa tilkkutäkki. Bodil Jönsson (kuvassa) puhuu siitä, kuinka pilkkomaton aika on meille paljon arvokkaampaa kuin pilkottu aika. Hänen mielestään niitä ei edes pitäisi mitata samalla mittayksiköllä, sillä kolme tuntia rikkoutumatonta ajatusaikaa yhtäjaksoisella junamatkalla voi olla paljon enemmän kuin kolme tunnin mittaista lentokonematkaa keskeytyksineen ja jonoineen. Molemmissa toimissa lopputulos on sama, mutta junamatkalla aika on ollut paljon hedelmällisempää ja tuottavampaa.

Jönsson suositteleekin meitä kaikkia toteuttamaan yksilöllisen isojaon omassa ajankäytössämme ja suomaan itsellemme enemmän pilkkomatonta ja tuotteliasta aikaa.

Ja siksi tää alkaa nyt laittaa kalenteria järjestykseen tavoitteenaan lisätä siihen pilkkomatonta aikaa.

Lomaselta takaisin töihin

Pieni lomanen virkisti: hiihtoa sekä tasamaalla että mutkamäessä, mukavia ihmisiä ja rentouttavaa ei-minkään tekemistä.

Tänään sitten töiden pariin. Tulevien viikkojen allakka on täyttynyt yllättävästi kaikenlaisella, ja on ollut pakko kieltäytyä osasta tapaamisia. Menossa on useita projekteja yhtä aikaa, ja aikaisemmassa elämässäni olisin jo tässä tilanteessa ollut kiireinen ja stressaantunut.

Jotain on kuitenkin toisin.

Lounaalla hyvän työystävän kanssa pohdittiin sitä, ettei leppoistaminen tarkoita tuottavuuden laskua. On aikaa ajatella ja suunnitella asioita paremmin, joten sattuu vähemmän ennakoimattomia yllätyksiä. On aikaa priorisoida ja tehdä töitä etukäteen alta pois kiireempien viikkojen varalta, kun aikataulussa on jouston varaa. On enemmän läsnä siinä mitä tekee, joten saa asioita tehtyä lyhyemmässä ajassa. Tuottavuutta lisää myös se, ettei aikaa kulu joutavanpäiväisiin palavereihin ja pitkiin työmatkoihin. Myös vähentyneet sairastelut ja työkyvyn ylläpito lisääntyneellä liikunnalla auttavat.

Huomenna pääsen pohtimaan downshiftausta monen kiinnostavan ihmisen kanssa.

En vaihtaisi enää entiseen.

Oikea rytmi

He puhuvat siitä kaikki: Richard Florida, Carl Honoré, Bodil Jönsson. Ajattelun, tekemisen, joutenolon oikeasta rytmistä. Touhuamisen ja levon sopivasta vuorottelusta.

Richard Floridan mukaan uusi luova luokka on ymmärtänyt leppoisuuden merkityksen osana kannustavaa ja tuloksellista työkulttuuria. Tämän luovan luokan yksi ominaispiirre on, että he tunnistavat aikatauluihin liittyvän luovien joustojen mahdollisuuden.

Bodil Jönsson kirjoittaa, että ihmisen rytmi voi vaihdella, mutta se ei estä hänellä olevan tiettyä (ajatuksen) perusrytmiä. Tämä perusrytmi voi olla yksi tärkeimpiä yksilöllisiä ominaisuuksia, joka erottaa ihmisen toisista. Hänen mukaansa yksilöllisten rytmien vuorovaikutuksella saattaa olla suuri merkitys ihmisten väliselle kanssakäymiselle. Kukapa meistä ei olisi tunnistanut joskus ärsyyntyvänsä kanssaihmisten liiasta hitaudesta tai vastaavasti hosumisesta?

Honoré toteaa, että hidas elämä ei tarkoita kaiken tekemistä hidastetusti. Täytyy löytää sopiva tahti, oikea nopeus, "tempo giusto". Kun tarvitaan rivakkaa toimintaa, toimitaan nopeasti, mutta kun voidaan hiljentää, hidastetaan tahtia. Kiireen pakkomielteestä eroon pääseminen ei kuitenkaan aina ole helppoa, sillä olemme unohtaneet miten hidastaa tai nollata vauhdin.

Bodil Jönssonin viisaita ajatuksia katselin Strömsö-ohjelmasta, jossa hän oli sympaattisen Stefan Janssonin haastataeltavana. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka pohtivat aikaa, rytmiä ja stessiä. Ohjelma löytyy Ylen Areenasta.

Joulun ja Uuden Vuoden aika on minulle merkinnyt vetäytymistä, hitautta, akkujen lataamista, siitäkin huolimatta, että olemme tehneet monenlaista ja tavanneet paljon ihmisiä. Kaikki tämä kuitenkin kuin sattumalta tapahtui meille sopivassa rytmisssä, ilman kiirettä ja hosumisen pakkoa. Siksi on hyvä lähteä uuteen vuoteen, josta voi jo ennalta sanoa, että tekemistä todennäköisesti tulee riittämään. Nyt uskallan ajatella, että välillä nautinkin siitä, että on paljon asioita ja tapahtumia, kunhan saan tarvittaessa itselleni omaa ajatteluaikaa. Ehkä olen löytämässä rytmini?