Sain äskettäin olla mukana muistorikkaissa juhlissa, sillä meidät oli kutsuttu mieheni Sirkka-tädin syntymäpäiville. Säteilevää syntymäpäiväsankaria ei olisi hevin uskonut 95-vuotiaaksi. Pitkän elämän varrelle on mahtunut syntymä tsaarinvallan alamaisena, kaksi maailmansotaa ja lähtö kotoa Karjalasta.
Mieleenpainuvaksi asian tekee myös se, että lähes satavuotias Sirkka asuu yhdessä oman tätinsä, Tyynen, 97, kanssa. Tällainen samanikäinen sukulaisuussuhde oli mahdollista niinä aikoina, kun perheen vanhimman ja nuorimman lapsen ikäero saattoi venyä jopa neljännesvuosisataan. Niinpä Tyynen, sisarusparven nuorimman, vanhimmalla veljellä oli jo oma esikoistytär, kun Tyyneä vielä liekutettiin kotitalon kehdossa.
Väistämättä mieleeni tulivat toiset syntymäpäivät, jossa sankari Marie, tai Rouva M, täytti täydet sata vuotta. Marie, kirjailija Arne Nevanlinnan luoma henkevä ja kultivoitunut eurooppalainen leidi, juhli satavuotistaivaltaan helsinkiläisessä vanhainkodissa.
Siinä, missä Marien juhlissa oli mukana vain hoitajia, Sirkan ikääntymistä juhli kaksion täydeltä sukua ja ystäviä monen tunnin ajan. Keittiössä hääri toimeliaita sukulaisnaisia ja pastorikin piipahti kahvittelemassa. Päivänsankari itse istui hopean- ja valkeanhohtoiset hiukset kauniisti kammattuina ottamassa vastaan lukuisia onnitteluja.
Toisessa sohvankulmassa säteili ikätoveri Tyyne. Sallimus on johdattanut nämä kaksi sydämeltään sivistynyttä ja mieleltään virkeää naista asumaan ja vanhenemaan yhdessä. Eteisessä oli parkissa kaksi rollaattoria, kirjahyllyn reunalla kummankin dosetit tarkassa järjestyksessä ja sulassa sovussa. Vaikka jalat eivät enää nouse entiseen malliin, pysyvät päässä onneksi järjestyksessä vanhat ja uudemmatkin asiat, lastenlasten syntymäpäivät ja uusimmat uutiset.
Vaikka Sirkkaa ja Tyyneäkin varmasti välillä kolottaa ja särkee, harmittaa ja suututtaa, Nevanlinna näyttää meille, että paljon huonomminkin voisi olla. Rouva M. jaksaa vaivoin kääntyä vanhainkodin vuoteessa ja on tottunut jo kolmenkymmenen vuoden ajan olemaan, syömään, puhumaan ja nukkumaan yksin. ”Vähitellen Marie huomasi, ettei tärkein ollut rakkaus, koska sitä oli tarjolla niin vähän, vaan rutiini, koska sitä oli tarjolla niin paljon”, Nevanlinna kirjoittaa.
Siinä missä Sirkka ja Tyyne ovat matkanneet vanhuuden kotiinsa pitkän matkan Karjalasta, Marie on kulkenut halki puolen Euroopan Strasbourgista helsinkiläisen kirurgin leskeksi vanhainkodin – tai niin kuin johtajatar haluaa paikkaa kutsuttavan, hoitokodin – ”sivistyneemmän väen” kerrokseen.
Koko pitkän syntymäpäivän Marie ajelehtii muistoissaan, ikävissään selkeän ja utuisen välimaastossa. Vähitellen tarinaan lomittuu myös ystävällinen yöhoitaja Pirkko, jonka Marie on nimennyt Enkeliksi. Hän on ainoa, jolla on aikaa kuunnella Marien ranskankielisiä tarinoita elämästään. ”Eikö yöhoitajan tehtävä ole myös lohduttaa, ajattelin puolustautua, jos joutuisin kiinni, mutta se pelko osoittautui turhaksi”, miettii Pirkko. Marielle elämän hoitokodissa tekee elämisen arvoiseksi enää kaksi asiaa, Enkeli ja Eduard, poika jonka vuosien takaisen kuoleman vanhuksen mieli on armeliaasti unohtanut.
Ihmisarvoisesta vanhustenhoidosta on viime vuosina puhuttu yhä enenevässä määrin. Vihdoinkin on tekeillä myös lainmuutos, joka sallii vanhuksen hoitopaikan vapaan valinnan. Tämä mahdollistaisi vanhusten pääsyn hoitoon muulle kuin kotipaikkakunnalle esimerkiksi lähellä eri puolilla maata asuvia perheenjäseniä.
Helsingin Sanomien Mielipide-palstalla Martti Heikkinen (11.1.2009) kiinnitti huomiota ihmisarvoisen vanhustenhoidon puutteeseen erityisesti Kainuussa. Heikkisen iäkkäälle äidille hoitopaikkaa ei ole löytynyt, vaikka hoitohenkilökunta ja lääkärit myöntävät, että Heikkisen äiti ei kykene enää itsenäiseen asumiseen.
Oma sukupolveni on nyt niitä, joiden on huolehdittava vanhempiensa turvasta silloin, kun näiden askel ei enää kanna tai mieli harhailee liian kauaksi nykypäivästä. Onnekkaimpien vanhemmille käy kuten Sirkalle ja Tyynelle. Jotkut kykenevät omaishoitajiksi tai löytävät sellaisen lähipiiristään, vaikka työ on äärimmäisen sitovaa, raskasta ja heikosti palkattua. Osalla on varaa ostaa lisäpalveluja tukemaan kotona asumista, kun ruoanlaitto tai siivoaminen käyvät ylivoimaisiksi. Joillakin on taloudellisesti mahdollista hankkia hoitopaikka yksityisestä hoitokodista.
Osa on kuitenkin Martti Heikkisen kaltaisessa tilanteessa, huolissaan ja kaukana huonokuntoisesta ja lähes heitteille jätetystä vanhemmastaan. Eräänä keinona näissä tapauksissa on tehdä niistä julkisia. Näin menetellen iäkäs helsinkiläinen aviopari, joka 63 aviovuoden jälkeen oli sijoitettu eri vanhainkoteihin, saatiin jälleen yhteen asumaan rivakasti sen jälkeen, kun valtakunnan ykköslehti teki asiasta suuren jutun.
Joidenkin vanhemmat jakavat väistämättä Marien kohtalon. Vuosia yksinäisyydessä, vanhainkodin resurssipulan, aina vaihtuvien sijaisten ja kiireisten, kovaotteisten ja kyynistyneiden hoitajien armoilla, unohdettuna välinpitämättömyyteen. Marie inhoaa voimattomuuttaan ja koettaa viimeiseen asti pitää kiinni arvokkuudestaan, huutaa sängyssä ilman, että kukaan kuulee, inhoavansa sanaa vanhus. ”En minä mikään vanhus ole, vaan arvokas vanha ihminen”.
Toivottavasti Sirkka ja Tyyne nauttivat vielä vuosia oman kodin rauhasta, suvun hoivasta ja arvokkaasta vanhenemisesta. Sellaisen kohtalon soisi mielellään kaikille arvokkaille vanhoille ihmisille.
Tekstit
