Suhdepohdintaa

Kuva: Sydan.fi

Tänään sain olla mukana pohtimassa mitä on downshifting ja miten se vaikuttaa suomalaiseen työelämään ja yhteiskuntaan. Keskustelijoiden ryhmällä oli kaikilla erilainen tulokulma aiheeseen, osalla kokemuksellinen, osalla tiedollinen, mutta yhtä kaikki kiinnostava. Odotan innolla jatkokeskusteluja, joita on tiedossa keväämmällä.

Yksi asia jäi keskustelusta erityisesti pulppuilemaan ajatuksiin: downshiftaamisessa on lopulta kysymys suhteestamme työhön. Kun sen kuulee ääneen sanottuna ja näkee kirjoitettuna, tulee olo, että tässä on löydettynä jotakin keskeistä, jota pitää purkaa hieman.

Suhteella voi olla monenlaista intensiteettiä, joista esimerkkejä saattaisivat olla "olen-vain-töissä-täällä" -asenne, "työ-on-ihan-ok", työn imu tai äärimmilleen vietynä jopa addiktio työhön tai suorittamisen kautta saatavaan palkkioon. Myös työn merkityksen muodot yksilölle vaihtelevat suuresti; työllä on (ainakin) taloudellinen, sosiaalinen ja psyykkinen merkityksensä.

Henkilökohtaiset persoonalliset ominaisuudet määrittävät samoin suhdettamme työhön: jollakin driverina on kilpailuvietti, toisella suorittaminen palkkion kiilto silmissä, toisella kyse on opituista malleista tai sosiaalisen ympäristön vaikutuksesta.

Saattaisiko olla niinkin, että löytyisi jotain suomalaiskansallisia ominaisuuksia, jotka tekevät suhteestamme työhön ongelmallisen? Meillä on aina arvostettu otsa hiessä puurtamista, ja siksi helposti lyödään laiskurin ja vapaamatkustajan leima otsaan niille, jotka tekevät asioita toisin. Sen sijaan vaikkapa espanjalaiset ovat osanneet jo hyväksyä päivittäisen siestan osaksi työelämän normaalia rytmiä.

Kolikon toinen ja mielestäni erittäin tärkeä puoli on, miten saataisiin ihmiset jaksamaan töissä ja "olemaan karkaamatta" vaikkapa leppoistamaan tai varhaiseläkkeille. Periaatteessa pitäisi joko muuttaa suomalaisten suhtautumista työhön hieman vähemmän vakavaksi, jotta emme kansakuntana uupuisi hampaat irvessä burnout-eläkkeille liian aikaisin, tai sitten pitäisi muuttaa suomalaista työelämää.

Paljon on jo tehty työelämän puolelle, jotta joustoa haluavilla olisi siihen mahdollisuus. Kun vielä lisään arvion, jonka mukaan nuoremmalla sukupolvelle työn merkitys on erilainen kuin meille 40+-väelle, ja työelämän kehittäjien tulisi pitää myös ja erityisesti nuoret motivoituneena, pohdittavaa riittää silti edelleen.