Hyvää tekevä hiljaisuus

Vasta kun sain Pääsiäisen aikaan nauttia siitä, tajusin kuinka olen sitä kaivannut. Vietimme rauhallista aikaa mökillä ja kotona, mies ja poika välillä harrastuksiinsa ja huveihinsa pyrähdellen ja minä pienen flunssan tainnuttamana lähinnä sohvalla ja sängyllä.


Oli kerrankin aikaa katsella televisiota, lukea kirjaa ja vain mietiskellä. Tämä pääsiäisenä ohjelmatarjonta hellitteli hiljaisuuden ystäviä, ensin tuli Suuri hiljaisuus (tai oikeammin sehän tuli kaksi kertaa, ensin dokumentti että tämä leffa, joista tässä tarkoitan ensinmainittua).


Välipalaksi hieman Colorado avenueta ja Klaus Härön Näkymätön Elina (nyyh). Sitten vielä eilen Veikko Aaltosen Paimenet ja Areenasta espoolaisessa karmeliittaluostarissa kuvattu Yksin Jumala.


Dokumentit tekivät hyvää, syvältä, saivat rauhoittumaan ja muistamaan taas sen, mikä on olennaista ja ikuista. Sekä Suuren hiljaisuuden kartusiaaniveljet että Espoon karmeliittasisaret ovat vihkiytyneet traditioihin, jotka ovat kantaneet keskiajan alusta meidän päiviimme, läpi kaikkien sotien ja muiden myllerrysten. Molempia sääntökuntia pidetään ankarina, ja on harvinaista päästä katsomaan niiden arkipäivää.

Suuren hiljaisuuden ohjaaja kysyi ensimmäisen kerran lupaa kuvata luostarissa vuonn 1984, jolloin hänelle sanottiin, ettei aika ollut kypsä, vaan tarvittaisiin vielä 10-13 vuotta. Kuudentoista vuoden jälkeen luostarista soitettiin ja kerrottiin, että siellä oltiin valmiita.

Osaisinpa ottaa matkaevääksi näistä pääsiäisen helmistä edes jotain; asiat vaativat aikansa, ihmisen on vain asetuttava paikalleen ja uskottava. Tärkein on tässä ja nyt, hiljaisuus, hengitys, yhteys. Sitä on vaalittava.