Ikkunasta vapauteen

Kiltti ja tunnollinen,
sanoivat.
         Mikä sille nyt tuli?
Tai,
         tiesinhän minä,
         jotain outoa siinä oli,
         mutta että sillä tavalla.

Haukkui johtoryhmän,
hyppäsi ikkunasta,
     siivilleen,
     vapauteen.



Kirjoitin tuon ylläolevan runon kolme vuotta sitten. Nyt silloinen fiktio on vaihtunut todellisuudeksi, kun lehdet uutisoivat France Telecom-yhtiön työntekijöiden itsemurha-aallosta, josta maan hallituskin on huolestunut. Yhtiön yksityistämiseen liittyvää muutostahtia on pidetty liian kovana joillekin työntekijöille. Heille on itsemurha-aallon vuoksi luvassa terveyspalveluja sekä lisävoimia HR-osastolle. Tämän lisäksi työpaikkojen siirrrot ja työtehtävien muutokset on jäädytetty toistaiseksi.

Hieman yli 1.5 vuoden aikana yhtiössä on raportoitu 22 itsemurhaa ja 13 itsemurhan yritystä. Viisas ystäväni eilen lounaalla tästä puhuessamme totesi, että eihän työpaikka mikään vankila ole. Monelle työntekijälle tuo työpaikka näyttää kuitenkin muodostaneen vaarallisen suuren osan elämän sisällöstä.  Kyseessä on henkinen vankila, jossa on lusittu liian kauan huomaamatta, että ovet aukeaisivat myös ulospäin, jos itse sitä haluaisi.  Ainoaksi ulospääsytieksi jää reitti ikkunasta tai itsensä puukottaminen vatsaan palaverissa.

Tapahtumat kuvaavat valitettavan hyvin, mitä tapahtuu kun työpaikkaa ravistellaan kunnolla ja vanhat turvalliset rakenteet murtuvat. Kaikki eivät pysty ajattelemaan muutosta mahdollisuutena, vaan masentuvat, ahdistuvat ja päätyvät epätoivoisiin tekoihin. Lienee vain ajan kysymys, koska tämäkin vaarallinen trendi rantautuu Suomeen.

Työ on kuitenkin vain työtä, ja elämä itsessään arvokasta ja kaunista, kaikin keinoin suojelemisen arvoista. Viime kädessä kannattaa voimavaroja panostaa elämässään eniten niihin ihmisiin, jotka todennäköisimmin sinne hautakummulle tuovat pienen kukan sitten joskus. Perhe, suku, ystävät. Harvoin siellä kai entisiä pomoja, alaisia tai työkavereita tulee näkymään, luulisin.